Vaella Laella

Matkalla takaisin rainbowleiriin.

Olipas hienoa loytaa itsensa taas pienen El Gasolinan pihalta Cerro Nanchitalin kylan kulmilta. Nama seudut tuntuivat nyt Mexico Cityn jalkeen entista vehreammilta ja kauniimmilta. Liftatessani aamulla Las Choapasista tanne tuumailin, etta on se oikeastaan aika ihmeellista, kun vehreys ulottuu joka puolella auton ylapuolelle, muodostaen katon paalle - aivan kuin olisi kehdossa, viidakon sylissa. Ja taalla sylissa ihmiset asuvat pienissa tomuisissa taloissaan.

Pelloilla nakyi viela tulvan jalkimaininkeja - pienia latakkojarvia siella talla, mutta tiet olivat jo kuivuneet, eika autojen tarvinnut enaa kahlata. Juodessani mangomehua tienvarrella aamulla en aavistanut kuinka janna paivasta tulisi. Sain seuraavan kyydin kala-autosta ja istuin auton lavalla kahden naisen kanssa pakastimen paalla ja pysahdyimme myymaan kalaa ja ayriaisia joka taloon. Valilla kuski huuteli mikrofoniin ja kaiutin korvani vieressa mainosti kalasaaliista ymparistoon. Parin tunnin jalkeen tunsin olevani itsekin ayriainen kuivalla maalla. Kalan tuoksu on uskomattoman vahva, kun sita ei ole syonyt niin moneen vuoteen ja kun istuu vuotavan pakastimen paalla, josta merenelavat valuvat noroina auton lavalle. Jalkapohjani tuoksuivat pitkaan ayriaislimalle.

Kalanmiehin kurvattua maatilalle kohdalleni pysahtyi lava-auto, joka oli ihan taynna sankyja, poytia, sohvia ja muita huonekaluja. Naytti silta, etta tuonne sekaan jos menee niin ei mustelmitta selvia nailla kuoppaisille serpentiiniteilla, jossa jokainen kuski luulee olevansa mr. ralliajaja. Paiva oli kuitenkin jo pitkalla ja matkaa viela useita kymmenia kilometreja kohti leiria, joten sekaan vaan. Ainut paikka lavalla, johon mahduin, oli kaappien valissa puristuksissa oleva iso 90 litran punainen vesisoikko. Ehdin juuri istahtaa soikon pohjalle kun kuski painoi kaasua ja sitten mentiin. Ehka hulluimpia matkoja ikina, ajoimme hurjaa vauhtia ja mina istun sikioasennossa polvet suussa pomppivassa vesisoikossa ja pidan sormet valkoisena kiinni reunoista, etten lentaisi reunan yli. Ampari oli varmaan puolet ajasta ilmassa. Sitten alkoi sataa ja amparini alkoi tayttya vedella, tunsin oleani kuin ankka kylpyammeessa sadepisaroiden ropistessa paalleni. Niin absurdi tilanne, etta ei voinut muuta kuin kiljua naurusta (ja vahan kauhustakin). En olisi pystynyt autoa pysayttamaankaan, vaikka valilla olisin halunnutkin.

Taman kyydin jalkeen ei tullutkaan enaa yhtaan autoa (ja tuntui kylla ihan hyvalta olla jalat maassa taas) ja olin keskella viidakkoa auringon alkaessa laskea viherkukkuloiden taakse, joiden paalla ammuivat lehmat. Jo aamulla oli kurkku ollut kumma ja nyt alkoi olo todella tuntua oudolle ja tajusin olevani korkeassa kuumeessa, joka sahasi ylos ja alas. Ihan oudot oireet, kipusaikeita kurkussa ja silmissa ja otsalla. Jalkikateen kuulin, etta se oli viidakkokuumetta. Nukuin ainakin pari tuntia ojassa kuumetta pois ja olo tuntui sen verran paremmalle, etta lahdin kavelemaan eteenpain. Arvelin matkaa leiriin olevan n. 10 km, mutta todellisuudessa se olikin yli 20 kilometria - onneksi en tata silloin tiennyt - olisi mennyt motivaatio heti alkuun.

Puhdistelin juomavetta filtteripumpulla joesta, soin parit mangot repusta ja otsalampun valossa lahdin patikoimaan. Meni varmasti useampi tunti kunnes saavuin El Desenganjon kylaan, josta oli viela parin tunnin patikointi leiriin. Matkalla ei tapahtunut muuta kummaa kuin etta tormasin kerran pimeassa lehmaan, kun lampunkeila osoitti sivuun. En tieda kumpi saikahti enemman, lehma ainakin paasti pahemman aanen.

Mieli ei antanut keholle lupaa pysahtya, vaikka viidakkokuume vei voimat. Oli aika hurjaa kavella pilkkopimeassa aivan markana hiesta, tietamatta edes onko reitti oikea ja paljon on viela matkaa jaljella. Sitten yhtakkia valo havisi. Otsalampusta olivat batterit loppuneet ja olin keskella sysimustaa pimeytta. En nahnyt yhtaan mitaan. Ja sitten alkoi sataa. Naissa tilanteissa on parempi istahtaa hetkeksi ja syoda suklaata, nain tein ja ryomin pressuni alle. Nukahdin ehka tunniksi ja herattyani oli tapahtunut ihme. Taivaalle oli tullut aukko pilviverhoon ja nain tahtien valossa jatkaa matkaa eteenpain. Todellisuudessa en nahnyt paljon mitaan, mutta kuljin intuition johdattamana eteenpain ja valilla kasikopelolla reittia etsien. Aika jannittava vaellus. Ollessani taas epavarma reitista alkoi kaukaa laaksosta kuulua rumpujen kumua, ja sen turvin oli helppo loytaa perille. Viimeiset satametria taisin ryomia. Oli jo pitkalti aamuyo kun saavuin leiriin - mika kotiin tulemisen riemu, ihan epatodellista loytaa ystavat keskelta viidakon pimeytta tulen aarelta rumpuja ja huiluja soittamasta. Leirissa sainkin kuulla, etta olin kavellyt n. 23 km reppujen kanssa pimeassa - veikea kokemus!

***

Elaman ihmeita, luolaelamaa ja rummun kumua

Myrsky oli tehnyt ihmeita leirissa. Joki oli jopa puhtaampi kuin ennen ja leiriin oli virrannut paljon voimaa uusien ihmisten myota. Joen varteen oli noussut mm. tiibii ja hikimaja. Ja lisaa ihmeita oli joen rannalla - riippukeinuni siella odotti kayttajaansa kiltisti puiden valissa. Oli vaihtanut varia kirkkaasta haalean ja oli ihan taynna oksia ja risuja ja joen tuomaa levaa. Mutta siella se edelleen oli, oltuaan viisi paivaa joen syvyyksissa veden alla. ah, ihmeellista!

Joen ranta oli kokenut muutenkin muutoksen. Hiljan ja mun rantaleiri oli kokonaan huuhtoutunut pois ja uuni oli mennyt Ahdin valtakuntaan, mutta loysinpas pari kaunista talteen laittamaamme kivea puun juurelta - uskomatonta, etta virta ei ollut niita vienyt.

Loysin myos suurimman osan tavaroistani ladosta, vaatteet haisivat ihan madalle ja rinkan sivutaskusta kasvoi oransseja sienia ja ruskea paitani oli muuttunut sinivihreaksi - mutta elamahan on muutosta. Rinkan sienet ovat olleet muuten sitkeita, useasta puhdistuksesta huolimatta meinaavat uusiutua koko ajan…hauskaa omistaa rinkkasienirihmasto, onkohan laitonta kuljettaa se toisiin maihin? Enpa kylla olisi uskonut rinkan olevan suotuisa maapera sienikasvustolle, mutta tassa sademetsailmastossa saa vaikka kiven kasvamaan. Taalla on kavereilla alkanut kasvaa mm. pan-huilu vihreaa versoa ja saappaat sammalta, luonto ON vahva ja ihminen pieni!

Ja lisaa ihmeita: kaverit jotka olivat tulvassa menettaneet kaiken, herattyaan keskelta jokea teltan ollessa sukellusvene, olivat pari paivaa sitten saaneet lahes kaiken myos takaisin. Joesta oli sukellettu kokonaisia telttoja taynna tavaraa…kaikki tallessa, vaatteet ja rahat ja muut - mutta tietty aika kosteana ja mutaisena. Niin se on. Kylla luonto antaa jos ottaakin :)

Seuraavina paivina uloitin tutkimusmatkani joen toiselle puolelle, ylos viidakkoon. Ja sielta loytyi kiviluola n. 20 metrin korkeudesta vihrean kasvuston keskelta. Luolaan paastakseen taytyi ensin uida joen yli vastavirtaan tavarat nyytissa paan paalla kuljettaen tai kumilautalla perassa vetaen, sitten kiiveta valtavan ison puun sisalla ylos toistakymmenta metria viidakkoon ja edelleen liaaneja ja kallioita pitkin vihreyden keskella ylos, kunnes loysi pienen kolon, josta paasi luolan suuaukolle.

Luolasta tulikin toinen koti, sielta loytyi kaikki tarpeellinen mita tarvitsi: luonnon muovaama tulisija, nukkumapaikka, istumapaikkoja, alttari, savuaukko ja paljon hienoja luonnon hyllyja tavaroille. Tarpeelliset tavarat yopymista varten nousivat luolaan liaaneilla. Ihan lumoavaa istua kiviluolassa ystavien kanssa ja juoda yrttiteeta tai kaakaota kynttilanvalossa viidakon elainten pitaessa iltakonserttia ymparilla. Luola ei ollut kuitenkaan kovin kuiva sateisina paivina, joten telttakoti oli myos tarpeen. Kun en ollut pariin paivaan kaynyt luolassa oli joku pikku elukka nautiskellut evaslaukulla - tortillat ja avokadot oli pureskeltu pienilla hampailla tayteen reikia ja jopa pressua oli yritetty nakertaa. Tuli myos huomattua, etta viidakko ottaa veronsa. Kiivetessani sateen jalkeen ylos luolaan altani romahti puinen silta ja tipahti yli 10 metria alas - vahalta piti, etten itsekin tippunut mukana. Onnistuin tarraamaan kiinni liaaneista ja romahdin alas vain reilun metrin. Teravat seinamat leikkasivat kuitenkin selkaani ja vasenta jalkaani tehden pitkan viillon pohkeseen ja reiteen. Olin aika hurjan nakoinen naarmuineni, onneksi perinnehoito tepsi eli Aloe Veran hyyteloa haavaan paivittain, valilla hangaten. Haava paranikin hyvin, mutta taisi jaada uusi hieno arpi muistoksi tastakin kiipeilysta.

Muuten viikot kuluivat leirissa puuhastellen ja elamasta nautiskellen. Meksikolaiset ystavat opettivat minulle lisaa espanjaa - tasta on suurta hyotya jatkoreissussa. Innostuin todella myos mayojen 13. kuun kalenterista, johon tulikin syvennettya. Temascal (eli hikimaja/sauna) -rituaali oli myos kokemus, jota en unohda - todella puhdistava ja pyha seremonia. Taydenkuun paivana leiriin saapui lisaa paikallisia, jotka vanhan naisen johdolla kokkasivat meksikolaisen juhla-aterian ja pitivat kuurituaalin. Tana iltana keittiossa oli sellainen meininki, etten ole koskaan ennen nahnyt. Puista, pressuista ja savesta rakennetussa keittiossa tanssi, lauloi ja kokkasi yli 50 ihmista tulen ymparilla - tortillat vaan lensivat ilmassa rytmin mukana, taman vanhan naisen takoessa tahtia helistimellaan ja suitsukekaukalollaan. Papujen ja kasvisten leikkuun ohessa hakkasimme rytmia kaikella, mika soi: kattiloilla, puukalikoilla ja pannuilla. Syntyikin hyvat voimasapuskat. Ah mika voima, nain pitaisi ihmisen aina kokata!

Viidakkoleirissa tulikin sitten asusteltua yhteensa melkein kuukausi - se on pitka aika. Taydenkuun alkaessa pienentya oli minunkin aikani jatkaa matkaa. Nostin kodin selkaani ja matkustin kolmen paivan ajan 15 eri kulkuneuvoa kayttaen Atitlan -jarven rannalle Guatemalaan. Ja aikamoinen paikka se on tamakin, voimakas!

Nyt ei tuu enaa kuvia blogiin, kun blogikuvista vastannut Hilja palasi Suomeen. Ja mina kun oon reissuissa vannoitunut diafilmin kayttaja, etta taaskin on rinkassa yli 100 rullaa filmia. Rullat kunniaan!

(paivitys: mutta tulipas viela yksi kuva tannekin, kiitos Hiljalle…)

***

Olkaa ihmiset onnellisia, tanaan on hyva paiva toteuttaa unelmansa!

Oikeastaan aivan taydellinen sellainen :)

Iloa, valoa ja voimaa jokaiseen suuntaan!
-Tuukka Atitlan -jarven rannalta, jossa puut humisevat vanhoja tarinoitaan.

Olen tanaan ollut puuhakas ja sen seurauksena reppu on taynna mm. pressuja, narua, vedenpuhdistusvalineita, kynttiloita ja tulitikkuja ja paaljon suklaata. Uskon, etta nama auttavat selviytymaan viidakosta ja mahdollisista uusista myrskyista!

Varpaanikin alkavat jo parantua. Mutasadehelle -kuuri laittoi kaikki varpaat kuoriutumaan ja aukenemaan ikavasti…onpahan nyt hieno puhdas iho varpaissa, sietaa nayttaa naapurillekin.

Lahden tana yona matkustamaan Ciudad De Mexicosta takaisin kohti viimeksi kovin tulvaisaa Rio Desenganoa ja rainbowleiria. Taytyy menna katsomaan, loytyyko jokeen jaanyt riippukeinuni sielta ja miten ovat veljet ja siskot jaksaneet sademetsassa.

Kamerani ei ole palautunut tulvadipista. Ei nakojaan reissua ilman kameran tuhoamista. (on varmaan kohta jo ennatys…5 kameraa neljaan vuoteen) Onneksi on vakuutus ja Meksiko sen verran moderni, etta taalta loytyi uutta kuvauskalustoa.

Kaikki siis reilassa! Sain muuten tanaan tyotarjouksen pienesta puodista, joka myi tyokaluja, naruja ja pressuja…vanha omistajapappa piti minua ilmeisesti sen verran myyvan nakoisena, etta olisi palkannut heti toihin.

Jah, hymyilkaa ihmiset paljon!

Tuukka, nokka kohti sademetsaa

Joskus aika kadottaa merkityksensa. Silloin sekuntiin pakkautuu vuosi tai sitten viikko on yksi pitka paiva tai ihan miten vaan, eika silla loppujen lopuksi ole mitaan valia (olen ilmeisesti ollut lomalla jonkin aikaa)… Joka tapauksessa, siita kun lahdimme Belizesta matkalle kohti Meksikon viidakkoja ja Rainbow-tapaamista, on kulunut pikku-ikuisuus…kaunis ja ihmeellinen ja tapahtumarikas sellainen…

Ensinnakin, lahelta piti, ettei oltaisi jaaty joulunviettoon Belizen ja Meksikon rajalle, kah kun kaikki bussit oli tayteenbuukattu joulumatkustajia… no, olisihan liftauskin ollut vaihtoehto, mutta matka olisi ollut pitkanpuoleinen ja toiveet oli paasta “jouluksi Kotiin”. Tuukan sinnikkaiden lipputiski-neuvottelujen ( lue: otti virkailijan nappaimiston haltuunsa ja etsi itse meille paikat koneelta) tuloksena saimme kuin saimmekin paikat bussista. Yon vietimme eraalla bussiasemalla X koomaillen; Meksikon bussiasemat on ehka maailman kliinisimpìa ja turvallisimpia paikkoja julkisille torkuille, pari vartijaa joka ovella.

Seuraavalla etapilla Villahermosassa selitin tarjoilijalle englanti-espanolilla, etta “ei, kana EI ole kasvista vaan se on LIHAA…. no no, SIN carne por favor…” ja samaan aikaan Tuukka rasaytti silmalasinsa keskelta kahtia niita kuivatessaan, hups. Jokseenkin kornia oli hetkea myohemmin liimailla niita pikaliimalla kasaan kadulla, sattumoisin remontissa olevan optikkoliikkeen edessa. Oijoi, reissussa sattuu ja tapahtuu…

No mutta, hallelujah jo samana iltana olimme Cerro Nanchitalin pikkukylassa leiriytyneena lehmihakaan, vasyneina mutta onnellisina. Aatonaaton sitten hytkyttelimme erilaisilla kulkupeleilla (lava-autoissa ja hedelmakauppiaan pakun takakontissa banaanien ja kaalien seassa) kohti “Sateenkaarta” eli Rainbow-tapaamista. (Niille jotka eivat tieda, se on Amerikassa 60-luvun hippiliikkeesta alkunsa saanut rauhanhenkinen ja luontoystavallinen kokoontuminen; avoin kaikille. Aina uudessa paikassa, luonnossa ja luonnon ehdoilla: ei sahkoa, alkoholia tahi vakivaltaa… Kasvisruokaa nuotiolla, teltta&tiipii-leiri, paljon instrumentteja, tanssia ja tyopajoja. Tata kaikkea edeltaa aina Seed Camp, jonka aikana perheen leiri rakennetaan keittioineen yms. Tapaaminen, johon me menimme oli nimenomaan Seedcamp)

Ilo olikin loytaa reitti kumpuilevien viherkukkuloiden (Kaunista!!!) keskelta leiriin, joka oli sademetsassa ja kolmen joen ymparoima, todella keskella ei mitaan. Kun saavuimme leirissa oli viitisenkymmenta veljea ja siskoa ympari maailmaa. Kaksi suomiveljestakin mahtui joukkoon, joten kotimaa oli hyvin edustettuna. Alueella oli yksi talo (latotyyppinen symppis-tono), vietimme siina jouluaattoyon siskonpedissa. Vahan kuin olisi tallista herannyt joulun kunniaksi:) Sittemmin siirsimme leirimme telttaan ja joen rantaan, superkaunis paikka: vesi metrin paassa, viidakon mahtavia “liaani-puita” ymparilla ja niissa apinat rymistelivat lehtia meidan paalle.

Ykkosharrastuksemme joki-leirissa oli veden mukana virtaaminen (suosittelen kaikille, aina kun mahdollisuus!!!) eli menimme keskelle joen virtaa ja heittaydyimme ja sit vaan antaa menna… hieno tunne, virta vie… (kunnes tulee liian matalaa tai jokin puunkarahka reitille). Kavimme myos tutkimusmatkalla viidakon kautta kahden joen risteyskohdassa, eksoottinen retki viidakkokasvillisuuden ja tulimuurahaisten valtakunnassa ja sitten uiden kotiin pari kilometria, onneksi myotavirta oli jalleen apuna!

Jokileiri oli taydellinen, mutta saimme kuulla, etta sateilla vedenpinta voisi nousta hyvinkin teltalle asti, joten paatimme liikkua ylemmaksi, paitsi osan leirista riippumattoineen jatimme alas rantaan chillailua varten. Uusi koti oli viidakonkatveessa (varsin mutaisen polun paassa). Luonnonhelmassa se kalenteri sitten katosikin varmaan lopullisesti, nukuttiin kun tuli pimeaa tai vasy ja herattiin kun tuli valoa… ilman sahkovaloja ja kaupungin aania vuorokausi ei jatku loputtomiin. Mukavan lokoisia paivia ja hyvia ihmisia, puuhaakin niin paljon kuin halusi puuhata, kaikki kun oli viela rakennusvaiheessa, tosin jo melko pitkalla.

Minullahan on lentotiketti taskussa ja se sanoo, etta pitaisi olla koneessa kohti Eurooppaa 6.tammikuuta. Senpa vuoksi piti uudenvuoden jalkeen tuumia irtoamista tasta kauniista viidakkokodista kohti sivilisaatiota ja kaupunkielamaa… Pakkasimme viidakkoleirin kasaan jo edellisena iltana, paitsi rantaan jatettya leiriamme riippumattoineen. Yovyimme vikan yon talossa. Yon aikana tuli ukkosmyrsky, joka paukutteli ladon kattoa niin, etta ajattelimme etta se lentaa kaakkoon. Ei lentanyt katto, mutta aamulla herasimme toteamaan, etta ulkona sataa niin kaatamalla, etta meidan on turha lahtea tarpomaan rinkkoinemme mutaisia polkuja. Eli paatimme missata paivan ainoan bussin kylaan ja jatkaa unia.

Unet paattyivat, kun eras veli ilmoitti, etta kaikkien talossa olevien tulisi tehda tilaa, silla ulkoa olisi pian saapumassa litimarkia ihmisia… Yolliset sateet olivat saaneet joen tulvimaan; sen pinta oli noussut jo kolme metria ylos… Aamu-uninen raksutus: kolme metria vedenpinnan nousua tarkoittaa, etta monenmonta leiria oli jaanyt uppeluksiin veden alle… mukaanlukien meidan rantaleirin riippumaton ja pressun…Pian saimme ymmartaa tilanteen kokonaisuudessaan: vedenpinta jatkoi nousuaan hurjaa vauhtia, sateenkaariperheen (meita oli nyt noin sata) telttoja koitettiin viela pelastaa, mutta osa jai joen armoille. Jotkut olivat heranneet yolla vedesta keskelta jokea, kun teltta oli muuttunut sukellusveneeksi, saaneet juuri itsensa ulos ja uitua rantaan, ilman mitaan…

Kun polusta tuli joki…

Kaikki pakkautuivat piskuiseen latoon, joka oli nyt alueen ainoa kuiva paikka. Hurja tunnelma, markia ihmisia, markia makuupusseja, telttoja, ties mita tiiviisti pienessa tilassa… mutta toisaalta miten paljon sita tilaa onkaan, kun kaikki antavat sita toisilleen… hetkessa talon “terassilla” oli keittio nuotioineen valmistamassa keittoa ja rumpujamit talon sisalla. Eli sanoisin, etta jos on tulvakatastrofi koettava, koe se Rainbow’ssa…:) Mutta juu, hurjaa-hurjaa oli nahda miten vesi alkoi valloittaa maata ja talon ja joen valiinkin muodostui uusi pikkulaguuni… meidan ensileirimme jai viisi metria vedenpinnan alle…huuh, siella on siis Tuukan riippumatto hyvassa jemmassa kalojen valtakunnassa…huhhei. Ehdin jo ajatella sen vaihtoehdon, etta myohastyn lennolta ja toiden alusta, koska olimme vedella saarretut, tieta pitkin leirista ei ollut mitaan poistumismahdollisuuksia.

Paikalliset paimenet olivat kuitenkin kiltteja ja tulivat veneella katsomaan kuinka hippien oli kaynyt survival-campissaan… heidan kyydissaan paasi 12 kyydinkaipaajaa lahimpaan kylaan. Lahto tuntui kuin pakolaisleirille pelastautumiselta, kaikki lapimarkina varpaasta paalakeen ja suurin osa omaisuudesta (mita kenellakin oli jaljella) myos. Tuukan sydan sanoi kuitenkin, etta han palaa leiriin viela, kunhan kay minun kanssa kaupunkiretkilla ja sateet hiukan hellittaa, moni muukin jai viela leiriin elelemaan ja odottelemaan aurinkoa.

Veneily tulvajoella oli kokemus sinansa, puut uivat kainaloitaan myoten joessa, siella taalla nakyi pressun riekaleita, niita joita ei ehditty pelastaa. Joen valta antoi ymmartaa oman pienuuden suhteessa luonnon mahtaviin voimiin: mita on ihmisen rakennelmat loppujen lopuksi? Olimme onnekkaat, kun lahikylasta viela tarjoutui kuski kaupunkiin; pakkauduimme siis kaikki 12 pikku lava-auton lavalle kamoinemme pressun alle ja sitten taas rymisteltiin kumputeita pari tuntia. Laheisyys lammitti horkkaisia matkaajia, joiden kengissa lotisi vesi tulvakahlailusta. Ehka helppo kuvitella, mitka oli tunnelmat kaupunkiin ja hotelliin paastyamme. Otimme kahden hengen huoneen kuuteen pekkaan ja kiljahtelimme onnesta suihkussa (vaikka vesi oli kylmaa) ja mista ikina. Ei hevilla unohdu nama hetket…

Tulva turmeli kamerani. Toivon etta Suomessa saan kortiltani kuvat pelastettua jaettavaksi…

Huomenna aamutuimaan olen ilmatilassa, jossain ihmeen valitilassa reissureppuni kanssa matkalla Suomen talveen (onko sita?) Tuukka jatkaa seikkailujaan kohti etelaa. -

Minun Sydameni kiittaa tasta huimasta matkasta, sen kaikessa elamanmakuisuudessaan ja hurjuudessaankin.

Halaussuuri, nakemisiin***

JK. 20/01/2008 Suomessa:

Suuri päivä! Kamerani kuvat on nyt pelastettu, niinpä lisäilin ne tuonne jutun väliin:)

Elama roks!!! Hulabalooba lai!

Aika nostaa rinkat selkaan (ou home, sweet home) ja jattaa reggaet soimaan Belizen ystavallisille rannoille. Suunta takaisin Meksikoon! Siella odottaa Intergalactic Rainbow Gathering, eli luontoystavia siskoja ja veljia tiipiikylallinen Veracruzin osavaltiossa. Taydenkuun Juhlat odottavat Rainbow-mailla, eikohan joulu ja uusivuosi juhlisteta siina samalla:)

Teille kaikille armaat ihmiset, ihanaa joulua, valojuhlaa! Ja ennenkaikkea tulevalle vuodelle myotatuulta ja unelmantoteutus-taikaa… (”Varo mita sa haluut, silla sa saat sen”).

Elama on rakkautta!
Halaten Hilja ja Tuukka :)

Ensihetket Belizessa: istumme USA:n 1960-luvun kelta-punavihreassa koulubussissa (James Bus Company), kolistelemme taydella bussilastilla etela-Belizeen Love Radio pauhaten (kylla, se on Belizen paa-radiokanava). Bussin tuuletus toimii kun kaikki ikkunat on auki.

Tama kuva vastaa viela viikon Belize-oleskelun jalkeen kasitysta tasta maasta: letkeaa ja  reggaeta soi joka talosta, kaikki ohikulkijat tervehtivat toisiaan levean hyvantuulisella kreolin (kuuma-peruna-suussa)-englannilla. Maassa on asukkaita vain parisataatuhatta, suurimmassa kaupungissakin 40 000 ihmista…. tama ei liene voi olla nakymatta tuttavallisuutena katukuvassa…

Ei siispa ole ollut viihtymisongelmia Placencian merenrantakylassa etela-Belizessa:) livemusiikkia meren aarella ja leppostelua palmujen katveessa… ai mika kaamos ja joulu? No, valilla reggae-biittien valista helahtaa joku joululaulukin palmujen katveessa ja yhdella torimyyjalla oli tanaan tonttulakki paassa 35c helteella.

***Shivakoira rannalla***

Loppuun viela terveiset Love Radion savelin:

White man pushes the road
Spanish man builds the houses
Chinese man cooks the food
and
black man takes it easy

(Belizen epavirallinen kansallislaulu)

Oiva etappi Meksikon puolella ennen rajan ylitysta Guatemalaan oli Palenque, jonka sademetsassa sijaitsee muinaiset maya-temppeleiden rauniot. Matka sinne tosin oli hurjan vuoristomutkainen ja se kaansikin vatsani ylosalaisin. Mutta perillepaasy kannatti… yovyimme teltassa kilometrin paassa raunioista hauskalla viidakko-leirinta-alueella. Oisin kuului jonkin isomman elukan urahtelua kuin leijonan kuorsausta, ei selvinnyt mika oli kyseessa. Ja pyramideissa oli jalleen oma taikansa, uskomattomia rakennelmia sademetsan uumenista on kaivettu esiin…

Ja jotta maya-katsauksemme olisi taydellinen, osui reitille viela yksi maya-maailman helmi: Tikal Guatemalassa. Guatemalan pysakkimme oli vain puolentoista vuorokauden mittainen, mutta silti tuntuu hyvalta etta minakin sain kokea jotain tasta maasta (Tuukkahan aikoo sinne viela palata kun jatkaa retkiaan tammikuussa itsekseen)… Hmm minun Guatemala-muistoiksi jaavat sademetsa apinoineen ja perhosineen, kuvankaunis El Peten jarvi, jonka maisemissa telttailimme seka suloisen ramisevat bussit sorateilla… Tikalin maya-rauniot sijaitsevat viela vankemmin sademetsan uumenissa kuin Palenquessa, pyramidilta toiselle paastakseen oli taivallettava viidakkopolkuja, joiden aanimaailma etenkin aamutunteina oli lumoava. Ja huisia oli nousta satoja rappuja melkein pystysuoraan ja saavuttaa temppelin ylatasanne, josta aukesi nakymat: silmankantamattomiin sademetsaa ja sielta taalta esiinpilkistavia temppeleita ja pyramideja. Kaunista. Mutta Tikalin jalkeen raunio-kiintio talle reissulle on taynna:) tuli nahtya aika kattavasti mayojen merkittavimpia paikkoja.

Viidakkoseikkailuiden jalkeen olimmekin sitten valmiit merelle ja Belizelle… Haa!

Maailman metropolista lahdimme huristelemaan bussilla ja kun kerran huristelemaan lahdetaan niin lahdetaan sitten kunnolla: matkasimme 15 tuntia Mexicosta San Cristobaliin jonne saavuimme aamuyon pimeassa. Kaupunki on Chiapasin osavaltiossa, parinsadantuhannen asukkaan “kyla” (kun vertaa Mexico cityyn!) Paikka on zapatista-hallintoinen, joka on jonkinlainen aari-siipi mayojen oikeuksien ajamisessa. Osavaltion asukkaista yksi neljasta on maya, mutta heidan oikeutensa ovat olleet poljetut. Vuosien varrella zapatistien ja armeijan valilla on ollut kahinoita ja jonkinasteinen jannite kaupungissa oli nytkin aistittavissa. Taman lisaksi paikka oli ulkoasultaan varikas (varikkaiden talojen jonot saa aina kysymaan miksi ihmeessa Suomessa ei kayteta vareja rakentamisessa??) ja muutenkin eloisa paikka. Kuulemma kaupungissa ei kulu viikkoa ilman isoja juhlia ja taman saimme huomata:)

Toisena San Cristobalin paivana kesken illallisen alkoi kadulta kuulua torven torahtelyja ja rumpuja ja ohi ajoi ilmapalloin ja seppelein koristeltuja autoja pillit vinkuen (kuin Intiassa konsanaan). Jonossa seurasi vimmattuna tanssivia perinneasuihin pukeutuneita transsi-tanssijoita ja kokonainen paraati muusikoita. Tassa vaiheessa pistelimme sapuskat poskeen ja painuimme kadulle katsomaan, mita tapahtuu. Ja siellahan tapahtui, oikea kansanvaellus kaupungin halki tanssien ja soittaen. Ei hajuakaan mita lie juhlitaan, mutta kiva kun juhlitaan, mukaan vaan:) No, juhlan teemakin selvisi vaelluksen myota, aloimme lahestya kirkkoa, joka on korkeimmalla paikalla kaupungissa ja esihuutaja kysyi; Kuka on pyhimyksemme? Ja juhlijat huusivat kirjain kerrallaan: M - A - R - I - A - Maria!Maria!Maria! Neitsyt Marian kuvia olikin siella taalla. Ja kirkkoonmeno oli myos erityinen elamys, eipa ole Suomessa tullut koettua karnevaaleja kirkossa. Kirkko oli sisalta koristeltu tuhansin kelta-puna-oranssein kukkasin. Pappi messusi edessa ja ulkoa raikui samaan aikaan torvisoittokunnan juhlasoitot. Ei siina viela mitaan, mutta kirkon pihamaa oli rakennettu huvipuistoksi: oli maailmanpyoraa, tormailyautoja ja karusellia, narunvetoa ja hattaraa. Uskonnollinen juhla ei ollut ainakaan turhan harras ja vakava vaan ilmiselva ilon ja ylistyksen juhla.

Seuraavana aamuna matkustimme San Pedro Chenalhon maya-kylaan 50 kilometrin paahan San Cristobalista. Kyla nayttaytyi aika surumielisena, asfaltoituna ja roskattuna. Oli aika absurdi naky nahda kylan mayamiehet istumassa kylan aukion laidalla hapsuiset perinnehatut paassaan juoden coca colaa. Osa miehista hoippui raitilla humalassa ja me valkonaama-turistit taisimme ensisijassa olla dollarin kuvia. Paadyimme ulos kylasta pikku-patikkaretkelle ylos kukkuloille maissipellon laitaa ja loysimmekin kivan spotin puiden suojasta vesiputouksen aarelta.

Retki maya-kylaan teki olon vahan surulliseksi; muinaisen alkuperaiskansan viisaudet tuntui olevan kaukana ja heidan jalkipolvensa elavan jossain traditioiden ja amerikkalaisen muovikraasan kuilussa. Paadyimme toteamaan jalleen ikivanhan viisauden, kuinka taytyykaan matkata kauas nahdakseeen lahelle: kaikki mita tavoittelee loytavansa ulkopuolelta loytynee viimekadessa lahempaa, omasta Sydamesta. Opettavainen retki kaikenkaikkiaan.

Ja niin oli myos maanantainen huima ratsastus-sessio San Josen kansallispuistoon… Mina, tokaa kertaa hevosen selassa ja Tuukka, ehka kerran enemman hevosen selassa ja hoplaa siita vaan ratsun selkaan ja menoks. Minun heppani alkoi pokkuroida jo eka risteyksessa, tuli huudahteltua pari suomalaista voimasanaa.. Noo, matka jatkui ja aika pian tuli selvaksi, etta retki tulee olemaan aika koettelemus, eritoten puusatuloihin ja vauhdikkaaseen vuorimaastossa ravaamiseen tottumattomille takapuolillemme. Huuh, mita menoa… Meidan oli pakko sanoa oppaallemme puolimatkassa etta sorry, mutta voitasko kaantya takasin. Sen verran hellaksi meni takalisto, etta sina iltana soin illallisen seisaaltaan ja Tuukka-doctor sai teipata minut rasvataitoksin. Heh. Ja tuli sanottua Tuukalle, etta saa toteuttaa haaveilemansa Mongolian heppavaelluksen itekseen. Mutta ehka olisi ollut parempi olla vannomatta.

Eraana laiskana iltapaivana pohdimme sitten matkan jatkoreitteja. Toisaalta oli hinku meren rantaan, mutta toisaalta kutkutus Guatemalaan (kiitos Jussin sydan-hehkutteluiden)… ja sita sitten tuumailimme, etta Yucatan ja meri vaiko Guatemala… No entas Guatemalan lapi merelle Belizeen, kysyi Tuukka. Joo! Sanoi Hilja. Eli nyt sitten aiomme matkata pohjois-Guatemalan lapi Belizeen. Reitille Guatemalassa osuu Tikalin viidakossa sijaitsevat maya-pyramidien rauniot. Meksikoon palajamme sitten jouluksi…

Aurinkovoimaa***

Onnellisesti Meksikossa! Liihottelimme ilmojen halki Tuukan kanssa eri reitteja, ei silla etteiko matkaseura olisi kelvannut valtameren ylilentelylle… Tuukka kun palaa vasta huhtikuussa ja Venezuelasta ja mina tammikuussa ja Meksikosta niin oli edullisinta ottaa liput eri firmoilta. Kavin siispa katsastamassa paljon-puhutut USA:n turvallisuustarkastukset Dallasissa (joiden vuoksi olin myohastya jatkolennolta). Meksikon koneessa sitten tasaillessani hengitysta lueskelin Meksikon maahantuonti-rajoituksia, huomasin etta maahan saa tuoda max 12 rullaa filmia… HEH, mietin kuinkahan kay Tuukan, jonka repussa on satakunta filmirullaa…

Tuukka olikin jo luullut minun jaaneen Dallasiin, kun sovitusta tapaamisajasta oli jo yli tunti Ciudad de Mexicon lentokentalla… Koneeni matkaajat paastettiin ulos kahdessa erassa ja niinpa kentalle paasy hiukan kesti… Onnekasta oli tormata Tuukkaan lentokentan kaytavalla ja ihmetella yhdessa sijaintia maapallon talla laidalla. Ja hupia oli myos kuulla, etta Tuukalla ei ollut tietoakaan filmin maahantuonti-rajoituksista, joten han oli oikein erikseen pyytanyt tullimiesta katsomaan reppunsa kasin, ilman lapivalaisua, kun siella on niin paljon filmia. Eika ollut tullivirkailija moksiskaan.

Ensivaikutelma Mexicosta oli chilli ja chilinen… Maailman suurin kaupunki nayttaytyi sunnuntai-paivana ihmeellisen leppoisana paikkana. Yksi kaupungin keskuspuistoista, Alamedan puisto oli tapotaynna vapaapaivan viettajia, ihan festarimeiningilla: esiintymislavoja, kojuja, musikantteja. Mutta ei humalaisia hoipertelijoita:) Vaenpaljoudestaan huolimatta rauhaisaa yhteiseloa. Menoa partioivat sombrero-hattuiset poliisit hevosten selasta. Puistopaivan friikein kokemus oli paikallinen joulusirkus, jossa pellet, breikkaajat ja tanssitytot sikin sokin pistivat parastaan, loppukliimaksina he jorasivat joululaulujen tahdissa ja karauttivat bussin katolta vilkuttaen eteenpain, mukana tietysti myos itse Joulugubbe!! Ja Feliz Navidad raikui. Jokseenkin kornia suomalaisiin silmiimme etelan auringon paahteessa. Mutta suloista. Yleisestikin ottaen joulu ei voi olla nakymatta ja kuulumatta, Mexicon historiallisten rakennusten kyljet oli maasta katon rajaan jouluvaloissa, samoin lukuisia kaikissa maailman vareissa saihkyvia joulukuusia nakyi katukuvassa. Ja mika hupsuinta, Plaza de la Constitutionille (kaupungin keskusaukio) oli jaadytetty tekojaa, jota olikin jatkuvasti masiinat jaadyttamassa, lampotila kun kuitenkin kiirii yli +20. Jaan reunalla partioi ambulanssit ja rescue-ryhma luistimet ja polvisuojat jalassa, kyparat paassa, valmiina tositoimiin, pelastamaan jaalle muksahtaneita. Tsih.

Paadyimme juurruttautumaan Mexico cityssa useamman paivan, paikka kun osoittautui meille mainettaan rauhaisampana. Seikkailimme yhden iltapaivan myos laheisilla Teotihuacan pyramideilla. Paikka on esi-tolteekkien tai atsteekkien (ei varmaa tietoa kumpien) valtava muinaisalue. Aluetta hallitsee vielakin Aurinkopyramidi, jonka paalle kipuaminen oli ihan huima elamys; puhdas tyyneys ja rauha valtasivat meidat, kun istahdimme pyramidin huipulta katsomaan yli muinaisen valtakunnan.

Kaupungissa markkinakadulla meidat pysaytti paikallisen elokuvayhtion edustaja joka etsi extraajia DragonBall elokuvan Meksikon kuvauksiin… Niin, meille olisi siis roolia tarjolla leffaan 700 peson viikkopalkalla… Meidan tie nayttaa kuitenkin vievan etelaan, joten emme taida jaada jumittamaan paakaupunkiin pitemmaksi aikaa. Vahan aikaa kylla harkittiin, sen verran hulluja ollaan molemmat.

Soyaburger-baarissa (kylla, semmoinen loytyi, muuten kasvisruokailu vaatiii omatoimisuutta, kun meksikolainen ruokavalio on hyvin lihaisa) tapasimme Noen, joka on valokuvaaja (Tuukalla on tapana vetaa magneetin lailla toisia valokuvaajia puoleensa) ja hanen seurassaan vietetyn iltapaivan aikana maistelimme muun muassa paikallista sima-sahtia “pulqueta” Noen ja kadunmiesten kanssa.

Roberto, Noe ja Tuukka siemailevat Pulqueta.

Vierailimme myos Noen kotikylassa Xochimilcossa Mexico Cityn laitamilla. Xochimilcon erityisyys oli “kelluva puutarha”, muinaisten azteekkien maanviljelyskanavat, joiden varsilla on nyt jos jonkinlaista puutarhaa ja samoin vetta pitkin kulkee pienilla lautoillaan niin kukkakauppiaat kuin musikantit. Saimme seilata pienen retken Noen ystavan laivalla ja valilla kohdalle pysahtyi trubaduuri-laivoja, joista ilmoille raikui perinteisia serenaadeja “Besa me muchooo” ja sita rataa…

Nyt kotimaan itsenaisyyspaivan iltana olemme valmiit yon yli nukuttuamme jatkamaan matkaa kohti etelaa, luvassa on 18 tunnin bussikorottely San Cristobaliin ja sen laheisiin maya-kyliin… Reissumieli on korkealla ja nyt kun alkaa olla juurtunut maahan valtameren toisella puolen, alan todella tiedostaa taman ihanan loman, johon on mahdollisuus ja kaikki ne ennalta-arvaamattoman kutkuttavat seikkailut, jotka odottavat nurkan takana…. Valoa valoa Suomen kaamos ja voikaa hyvin rakkaat ihmiset, halausta ja lempeaa lampoa***