Vaella Laella

Kiitos isa ja aiti, kun opetitte mut pyorailemaan!

Loppujen lopuksi mulla ei ollut aavistustakaan minkalaiseen reissuun olin pienta paatani pistamassa (jossa viela majaili pari taita), kun kuukausi sitten ostin polkupyoran pesukonekauppiaan pojalta Rivasissa.

Ja se oli oikeastaan tosi hyva juttu. Olisin nimittain luultavasti juossut karkuun jo ekana paivana, jos joku olisi selittanyt mulle vaikkapa vaan reittini maantieteelliset vivahteet :)

Polkupyoraily on maailmankaikkeuden parasta meditaatiota, reissuvirtaa ja elamalle antautumista. Kaikki vaan tanne fillaroimaan - kylla keski-amerikkaan mahtuu! Pyoraily on ihan ylisiistia puuhaa! Kuluneet pari viikkoa pyoran selassa olivat kerrassaan ihmeelliset.

Helmikuun viimeisen paivan kuumottaessa kuumana karistin Rivasin polyt jaloistani ja polkaisin pyorani vauhtiin kohti Costa Ricaa. Valtava rullaamisen riemu taytti sydameni ja polkemisen hurmio valtasi mielen. Lauleskelin menemaan hyvin rullaavaa asfalttipintaa eteenpain silla seurauksella etta tunnin paasta tajusin ajaneeni 15 km ihan vaaraan suuntaan ja jouduin palaamaan koko matkan takaisin. Senkin intopallo! Mutta sainpas moikata pienten kylien ihmisia Rivasin pohjoispuolella ja syoda viela uuden lahtojatskin Rivasissa.

Toinen kerta toden sanoo, talla kertaa tarkistin suunnan kompassista ja loysin oikein tien kohti rannikkoa. Pyoran paalla olo tuntui maailman luonnollisimmalle asialle heti alusta alkaen. San Juan del Surin kylassa odotti yllatys kavelessani kylanraittia pitkin 5 kilon papaya harteillani ja naureskellessani taas itselleni, etta tastahan riittaisi isolle perheelle. Noh heti sen jalkeen alkoi eteeni tupsahdella toinen toisensa peraan tuttuja naamoja, melkein koko permaculturekurssi oli tullut tanne toisistaan tietamatta!

Vietettiin pari hyvin kaunista rantapaivaa turkoosin sinisissa laguuneissa uiden, musisoiden ja tanssien. Jeremy-ystava paljasti olevansa yksi USAn parhaimmista surffaajista ja opetti muille body-surffailun saloja. Uskomattoman hienoa ja hurjaa, kun paasee pelkkaa omaa kehoaan kayttamalla jopa 4 metria korkean aallon harjan sisaan ja aalto vie eteenpain monia satoja metreja. Aallon voima on niin voimakas etta sita vain lentaa, eika ehdi ajatella mitaan. Kaikkialla on vain vaahtoa ja aallon pauhetta ja valojuovia ja pyorretta ja sinkoamista. Ja sitten kun tulee takaisin pintaa ja avaa silmansa, huoma maiseman muuttuneen.

Valilla ei sitten onnistunut ihan niin hyvin ja liian voimakas aalto heitti kehoa mukkelismakkelis monia kymmenia metreja niin voimalla, etta lensin puhdasta ilmalentoa, keuhkot tyhjeni ilmasta, uikkarit lensi jalasta, korvakoru tippui ja vatsa oli taynna valtamerta. Illalla olin ihan huppelissa, silmat taynna suolaa, korvat soiden outoja savelmia vedenpaineen takia ja koko keho taristen uupumusta. Ja oli muutama mojovan kaunis mustelmakin. Mutta ah, niin onnellista.
*

Onko tama maa Costa Rica?

San Juanista minulla oli kaksi vaihtoehtoa jatkaa matkaa kohti Costa Rican rajaa. Joko takaisin PanAmerican valtatielle ja takuuvarmaa helppoa reittia isolle rajalle ja edelleen Costa Ricaan tai sitten merenrantaa pitkin pienista kylista toiseen sorateita ja yrittaa paasta sielta maasta toiseen. Mun kartassa tama reitti nro 2 vaan katkeili kummasti aina sentin valein… ja heratti siis ilmeisia kysymyksia reitin mielekkyydesta.

Kysellessani paikalliselta mangoja myyvalta miehelta, onko rantareittia mahdollista ajaa pyoralla ja onko siella ylipaatansa tieta ja rajaa maasta toiseen, han katsoi minua silmiin ja totesi: “oletko hullu - miksi et kayta valtatieta niinkuin kaikki muut? Ota bussi, se on helpompaa!” Mina vastasin paata pyorittelevalla miekkoselle, etta “joo, olen ehka hullu, mutta onnellinen sellainen. ja adios!”. Taman jalkeen oli aika selvaa kumman reitin valitsen -t ietty tuon rantareitin :)

Puolen tunnin jalkeen pieni tie muuttui soraksi ja oli aika tehda reissulaulu:

“Olen sorateiden virtuoosi, ma kuljen mihin vaan,
jalka tuuppaa lisaa vauhtii. Puusta poimin kookoksen, mangon, papayan,
ajan kohti kaunista iltaa.Hei, ma syntynyt oon aina kulkemaan,
hei, hei, hei; vapaana sydanvirrassaan.

Valilla tie oli niin jyrkka ja sorainen, etta kengat vain sutivat - sinansa ikimuistoinen hetki. Mutta eteenpain mentiin, vaikkakin valilla vain metri kerrallaan ja sitten pysahtyen hengittamaan. Alkuillasta yhtakkia eteeni aukesi kaunis meren poukama, korkeat vuorten siluetit ja vihrea vehreys - haukoin henkea, olen jo aika korkealla. Pieneen ruskeaan ja laholta nayttavaan puuaitaan oli kaiverrettu “costa rica” - arvelin sen olevan paikallisten poikien vitsi ja vaansin aidan auki.

Laskettelin vuorelta alas perunapelloksi muuttunutta tieta kauniiseen lahdelmaan ja koska tie oli valilla ihan ajokelvoton isojen kuoppien ja halkeamien takia karautin suoraan merenrantaan ja oih, millainen ranta olikin. Autiota meren poukamaa monta kilometria ja rannassa laattakivia ja varikkaita kalliota kultaisena kimmeltavan hiekan seassa. Siella taalla varikkaina kimmeltavia simpukoita, nakinkenkia ja kotiloita. Ja joka puolella palmuja ja valkeita lintuja. Syva rauha ja hiljaisuus kaikkialla. Ei ristin sielua nakyvilla. Paatin jaada tanne.

Istuessani rantaleirissa meren vaahdotessa edessani ja auringon laskiessa suoraan syliini ihmettelin, etta onpas kaunis maailma. En ollut ihan varma missa olin, tai edes missa maassa olin. Kartan perusteella saatoin olla jo costa ricassa - mutta missa oli raja ja tulli? Ja mita valia silla loppujen lopuksi oli tassa hetkessa. Annoin illan savyjen lumota minut ja soin myslia ja soitamaitoa kookospahkinan puolikkaasta.

Pimean tultua alkoi joka puolelta kuulua pienta rapinaa ja liikkumisen aania. Mika ihme taalla liikkuu, yhtaaikaa joka suunnassa. Lampun valossa nain tuhansien simpukoiden ja nakinkenkien vaeltavan pitkin rantaa varikkaat kotilot selassaan - ihan hilliton naky! Eri variset simpukat lyllertamassa rannalla. Ihan kuin koko rantahiekka olisi lahtenyt yhtakkia liikkeelle kaikessa monikirjavuudessaan. Hetken aikaa en ollut ihan varma uskoako silmia vai ei.

Yksi pieni vaaleanpunainen simpukka kiipèsi makuupussini paalle ja kellahti alas kuperkeikkaa. Usean selassa oleva koti vaikutti suhteettoman suurelta ja painavalta elukkaan nahden - tunsin niin veriveljeytta naita kavereita kohtaan. Ovat matkatovereitani!

Vaikka olin rannalla yksin, en ollut kuitenkaan yksin - meillahan on joka hetki koko luomakunnan kauneus ymparillamme, huikea luonto ja kasvillisuus ja niin monenlaiset elukat, miten silloin voisi sanoa olevansa yksinainen, kun on makuupussi taynna simpukoita. Nukuin kuin murmeli villalankakerassa kunnes aamun valkeus voitti yon pimeyden ja herasin ihmettelemaan, missa oikeastaan olin.

Aamulla jatkoin kulkua mangopuiden ja lehmihakojen varittamassa maisemassa. Ajoin niin pitkalle kuin pystyin ylamakeen ja sitten aloin tyontamaan. Tyonsin ja tyonsin ja maella ei nakynyt loppua. Mutta voimat alkoivat hiipua ja samalla vahainen vesivarastoni, jota en ollut vuorokauteen saanut taydennettya. Tunnin paasta tuli sitten taysi stoppi. Mita tehda, kun tie on niin jyrkka, etta pyoraa tyontaessa jalat vain sutivat tyhjaa? Tilanne oli oikeastaan jo melko tukala, ei vetta, ei voimaa, ei ruokaakaan mulla ollut rantayon jalkeen kuin 20 cm porkkana. En jaksanut enaa ottaa askeltaakaan ylamakeen.

Nama on niita hetka, kun ei auta muu kuin istahtaa alas. Antaa maailman pyoria hetken aikaa ymparilla ja katsoa mita tapahtuu. Soin puolet porkkanasta ja imeskelin pienia harmaita kivia - taito, jonka opin Iranissa. Kovassa helteessa pienista kivista irtoaa kosteutta kielelle ja tuntuu kuin saisi vesipisaroita suuhunsa.

Siina kivia imeskellessani kaveli luokseni keskelta peltoa maanviljelija, joka hymyillen katsoi pyoraani ja totesi, etta “painava”. Han viittoi mua nousemaan ja alkoi tyontamaan pyoraani ylamakeen kaksin kasin. Tama mies kulki kanssani aina seuraavaan kylaan asti, tyontaen pyoraani toista tuntia kanssani. Han myos kaatoi kurkkuuni vetta, joka oli ihan pelastus, koska paassani heitti jo pahasti.

Tyonnettyamme viimeisen serpentiinimutkan ylos kylaan nain pienen kioskin, josta saisin vesitaydennysta. Kaansin paatani kiittaakseeni ystavaani, mutta en nahnyt hanta enaa missaan. Eika kylan ainoalla kadulla ollut ketaan - mystista. Olin niin kiitollinen hanelle etta olisin halunnut edes halata! Join 2 litraa vetta, eika tuntunut missaan - en ole koskaan ollut nain janoinen.

Kysyin kioskin naismyyjalta, etta “anteeksi, mikahan maa tama on?” Ensin han taisi luulla mua ihan poljaksi ja vaan tuijotti. Toistaessani kysymyksen han vastasi, etta tama on COSTA RICA! Oli aika mieleenpainuva hetki tajuta, etta olen laittomasti maassa, koska ylitin rajan ilman tullia ja passileimoja. Passin mukaan olin viela Nicaraguassa, mutta todellisuus onkin leimoja ihmeellisempaa :)
*

Appelsiinirannikolta Jeesuksen luokse

Seuraavat viikot ajelin pitkin Costa Rican lansi reunaa edeten kohti keskimaata ja elelin luonnon hedelmilla joita tienvarsipuut olivat tulvillaan. Tarvitsi vain pysahtya puun alle ja kurottaa hiukan ja saa sylin tayteen mangoja tai banaaneita - mahtavaa! Ja mika sen kivempaa kuin kiipeilla kylan lasten kanssa puuhun ja kerata yhteinen kori hedelmia ja sitten jakaa ne kaikkien kesken. Parhainpina paivina soin 2 hunajamelonia, 2 papayaa, 3 avocadoa, kymmenkunta banaania, korillisen mangoja ja pari appelsiinia. Pyorani naytti valilla hedelmavadilta kun kuljetin keraamiani heduja tavaroiden paalle sidottuna. Nukuin lahes poikkeuksetta ulkona, joko meren rannalla tai vuoriston viidakoissa.

Kehoni tottui nopeasti kuumuuteen ja vuoristoonkin. Ensimmaiset paivat opettivat monta laksya: -aina pida litran hatavaravesi piilotettuna itseltasi ja keskipaivan aikaan ovat liikkeella vain hullut. Eivat siis edes onnelliset hullut, vaan silloin nukutaan palmun alla siestaa. Kulkiessani etelaan maisema muuttui vehreammaksi ja pehmeammaksi ja kuljin parhaillaan jopa 100 km paivaetappeja.

Tien varret olivat kylien kohdilla taynna palmuja, banaaneja ja violettina, oranssina, keltaisena ja vaaleanpunaisena kukkivia pensaita. Pienet, valilla jopa paallystetyt tiet mutkittelivat kylasta toiseen, isot puut kaartuivat pehmeasti teiden ylle kuin katoksi ja siella taalla hyppi latvoissa apina poikineen.

Oli ilo rullailla kun lahes jokainen kohtaamani ihminen huikkasi hola! ohoi! hey! ja heilutti kattaan tai nosti peukunsa pystyyn. Mahtava tsemppaus. Kaikki kylla myos pyorittelivat paatansa sille, etta olen tulossa Nicaraguasta. Oli uskomaton viilis kun laahatti ylamakeen ja vierelle ajoi lava-auto, joka hiljensi kohdallani ja kaikki kymmenen lavalla olijaa alkoi taputtamaan! Siina meinasi melkein ajaa liikutuksesta ojaan.

Kuljin hyvin hauskan nimisten paikkojen lapi. Yhtena paivana herasin apinoiden melskeeseen lahipuissa “appelsiinirannalta”. Sita ennen olin ollut “pyhassa ristissa” ja “jeesuksen sydamessa”.
Appelsiinirannalla katsoessani karttaa loysin paikan, jonka nimi oli “espiritu santo” eli “pyha henki”. Kyllahan tuonne on mentava, jos pyha henki on noin lahella!

Pyhaan hengeen paastakseen oli vain ajettava pari tuntia isoa valtatieta, joka oli rekkojen paavayla. Tie nousikin ihan mukavasti ainakin 600 metrin korkeuteen ja oli hikista puuhaa puskea ylamakeen. Ja aika hurjaa rekkojen valissa! Oli monta lahelta piti tilannetta, ettei ois kylki ottanu kiinni. Yhden bussin kanssa tultiin niin lahelle toisiamma, etta pystyin hyvin ottamaan olkapaalla auton kyljesta kiinni.Valilla oli pakko paastella ojaan, kun rekan paripyorat rullasivat polvea hipoen. Hiukanko ylistin taas pienia sorateita!!

Kukkulan paalle pysahdyin hengittaan ja ihaileen maisemia, jotka levittaytyivat kauas pohjoiseen ja tajusin, etta kyla olikin selkani takana. Ystavallinen ja kaunis kyla, paljon hymyilevia ihmisia. Kavin syomassa suklaaleivoksen pyhan hengen puistossa.

Pyhan hengen jalkeen en sitten suoraa nahnyt kolmeen paivaan. Kun alamaki paattyi alkoi heti peraan ylamaki. Maisemat ymparilla hivelivat silmia, vihreata kukkulaa jokapuolella, kaikkialla monivarisia kukkia ja pienia kylia. Tuntui, etta jokaisella polkaisulla maisema vaan laajeni. Hurjan hieno tie - mutkitteli serpentiini alamakea viherviidakkoon alas laaksoon ja sitten jalleen ylos vuoren rinnetta.

Tiukan nousun jalkeen tuli vastaani 2 nunnaa punaisella pakettiautollaan ja pian saavuin maen paalla olevaan kylaan jossa kyltti kertoi nimeksi “Jesus Maria”. Jeesuksen kylassa oli kauppa ja 3 kirkkoa. Jeesuksen kukkien hoitajamummo ihmetteli puolialastonta ja karvaista kummajaista taivaanportilla.

Jeesuksen luota alkoikin sitten pitka alamaki: Jarrutin niin, etta sormista lahti nahka. Ainoalla suoran patkalla tuli vastaani pick-up lava-auto, lava taynna renkaita ja monttuun ajaessaan tiputtivat yhden, joka vieri vinhasti mua kohti keskella tieta. Vaistin ja viitoin auton pysahtymaan. Niin tekivat ja saivat hienon kopin renkaasta takapuskurillaan - silloin vasta taisivat tajuta, mita tapahtui.
*

Missa on karkkitalo?

Kun pari paivaa myohemmin San Pablon kylassa kysyin harvahampaiselta miehelta suuntaa Barbacoasiin, joka oli 12 km paassa, niin mies vain levitteli kasiaan ja totesi, etta “tuo tie sinne menee, mutta se on niin kaukana”. Ihmiset pitaa matkapyorailijaa todella outona, mutta ovat yli-ihania ja kiltteja. Tassa kylassa katsoin miehen osoittamaan suuntaan miten tie kohosi isoa vihreata vuoristoa kohti ja totesin, etta tuonneko sita pitais pyoralla paasta. No eipa aikaakaan kun katselin taakseni jaavia maisemia ja suuni loksahti auki tajutessani, etta tuon vastapaisen vuoren rinteilla olin aamulla tai etta tuon laakson halki olen tullut.

Miten samaan paivaan voikin mahtua niin erilaisia teita. Aamulla ajelin hetken aikaa valtatieta ja sitten suuntasin pienella uralle, joka kartassani teki outoja ellipsin muotoisia mutkia. Pian loppui taas paallyste ja ajoin viidakkoon. Tunnin paasta loppui sitten koko tie ja olin keskella isolta soramontulta vaikuttavaa aluetta. Paikalle tulleelta hevosmiehelta kyselin tieta eteenpain ja han viittoi sora-alueen halki - siella siis olisi tie!

10 minuutin kuluttua tajusin, ettei mitaan tieta koskaan tulisi vaan jyrkaksi alamaeksi muuttunut kiviperunapelto oli se tie. Tiella oli nyrkin kokoisia kivia ja puolen metrin kuoppia - kadet pureutui rakoille jarrutellessa alamakeen, tuntui etta hampaat tippuu ja runko katkeaa. Kuopan pohjalle paastyani sain vihdoin vauhdin stoppaamaan ja huomasin menettaneeni papayan - se loytyi 200 metria ylempaa kivikasasta, jollaisen yli en olisi koskaan voinut kuvitella ajavani reissupyoralla.

Tie oli ihan uskomaton. Vaikka on valilla melkein mahdotonta edeta ja aika voimille kaypaa, niin en vaihtaisi mihinkaan! Naita vuoristoteita ei voita mikaan - tama on tapa liikkua! Ja kun tietaa, etta toinen vaihtoehto on rekkatie-valtatie, niin mieluusti hikoilen taalla soran keskella. Perunapeltoa edetessani avautui edessa sykahdyttava rotko, jonka pohjalla virtasi joki. Pitka silta vei kanjonin yli, jonka molempiin suuntiin avautui huikeat nakymat.

Enpa olisi uskonut tallaisia rotkolaaksoja taalta loytavani. Nyt ymmarsin myos kartan oudot koekerot, kun tiet kiersivat rotkoja ja laaksoja. Hiukan myohemmin tyonsin pyorani kahden talon muodostamalle kylalla ja pihalla ollut nainen totesi “taidat olla eksyksissa”. Totesin, etta en - olen vain matkalla. Han tarjosit iltakahvit kulkijalle.

Suuntanani oli Mai-ystavani koti lahella San Josea ja se maaritti reittini yli vuoriston pienten kylien kautta. Taas olin onnekas, kun kartassani ei ollut liian tarkkoja korkeuskayria. Joskus on parempi olla tietamatta etukateen, minne sita on menossa:

Lahes viikon mittainen nousuni jatkui edelleen, yha jyrkenpana. Aloin jo tuntea olevani korkealla kun hetkittain maisema aukeni molemmilla puolilla yhtaaikaa. Lahes kaksi viikkoa Nicaraguasta lahdettyani saavuin lahella San Josea kohtaan josta nain 360 astetta ymparilleni vuoristossa - mika olo!

Kiersin paatani yha uudestaan ja uudestaan ympari, tajuten maiseman aarettoman ulottuvuuden. San Josen valot vilkkuivat alhaalla valomerena ja silloin muistin jonkun sanoneen, etta capital olisi ylhaalla vuorilla - mita paskaa, alhaallahan laaksossa tuo on. En voinut mitenkaan tajuta, missa korkeudessa olin pyorallaani.

Aika ihmeellista, etta Mai-ystavani asustelee juuri Tarbacassa, joka osoittautui alueen korkeimmaksi kylaksi. Illan varjaantyessa vaaleanpunakirjavaksi loysin kyltin jossa luki TARBACA. Olen siis huipulla. Kanaravintolan mies antoi soittaa ilmaiseksi, mutta en edelleenkaan saanut Maita kiinni. Hanen ystavansa kylla. Sain hyvin kummalliset ohjeet, miten loytaa Mai, joka siis ei tiennyt mitaan mun tulosta. Tarjoilija antoi viela ilmaisen hedudrinkin ja neuvoi oikean tien kohti “karkkitaloa”, Mai ilmeisesti asuisi siella. Ajelin eteenpain ja tunsin itseni hiukan hassuksi kysellessani ihmisilta “Anteeksi, mutta tiedatkos missa on karkkitalo?”

Loysin lopulta vuoren huipulta naisen, jolta kysyin tunnetko Main ja han nyokkasi ja neuvoi mut 200 metria alas jyrkannetta, josta illan viimeisilla valoilla laskeuduin pienta polkua alas ja loysin vuoristomajan.

En ollut ollenkaan varma, mika ihmeen karkkitalo taa on ja oliko maja kenen. Pesin itseni lahteessa ja tanssin lampimaksi alasti ympari majaa - kenen tahansa se olikin niin super kaunis oli - paatin jaada tanne yoksi. Tein leirini parvekkeelle, sytyttelin kynttiloita ympariinsa ja ryomin syvalle makuupusiin nukahtaen niin onnellisena vuoriston kauneus ymparillani.

Maja oli oikea. Ja hiukkasen oli ystavani yllattynyt kun yolla kotiin tullessaan loysi minut nukkumasta ovensa edesta. Tuuli oli puhaltanut kynttilat sammuksiin ja likinakoinen kaverini ei nahnyt mua vaan kompastui jalkoihini ja kaatui paalleni. Molempien puolisen huutamisen jalkeen tajusimme tuntevamme toisemme ja riemu oli suuri!

Mailta meni kylla pari tuntia, kunnes uskoi, etta olin todellinen. Ja minulla meni myos pitka tovi seuraavana paivana, kunnes uskoin missa korkeudessa olin. 2500 metrissa! En uskonut ennenkuin naapuri varmensi. Perskules, mina nousin fillarilla merenrannasta 2,5 km korkeuteen. Ilmankos nousua riitti.

Mokki vuoristossa oli hyva koti kauniin vaelluksen jalkeen! Nukuin pipo paassa yoni ulkona puutarhassa. Ekana yona nousi myrsky ja lampotila laski nollaan. Naapurit tulivat yolla tosi huolestuneina herattaan mua, kun luulivat, etta olen paleltunut.

Jatin pyorani Main luokse, koska han kaipaili pyoraa, eika pystynyt sita ostamaan. Se sai uuden hyvan kodin siella. Mina olen punaiselle kaksirenkaiselle ystavalleni syvasti kiitollinen huisista yhteisesta vaelluksesta. Oli oikeastaan pieni ihme, etta menopeli kesti!

Pyoran nimi oli muuten FORMULA.

Rastakiharan loppu

Kaksi paivaa sitten tuhosin tuhannen elaimen kuningaskunnan. Minulla oli siihen hyva syy: se majaili paassani, enka ollenkaan pitanyt siita. Rastakiharoistani loytyi Nicaraguan Isla de Ometepella asustellessani noin tuhannen tain luomakunta satoine munineen. Siella oli iso-aiteja, iso-isia, vanhemmat ja koko jalkipolvi koirineen ja kissoineen.

Jotain oli tehtava. Ja koska tait nayttivat rakastavan rastojani liiankin paljon saivat ne jaada sinne. Mutta rastat saivat lahtea paastani. poikki ja pinoon. Kaverini Jeremy, Eyal ja Keitlyn leikkelivat isoilla puutarhasaksilla potkon kerrallaan ja mina purin sormea etten olisi kiljunut. Parhaimmillaan yhden potkon sisalta loytyi toistasataa valkoista munaa.

Taman jalkeen Eyal totesi minua katsoessaan, etta hanella on uusi ystava, sen nimi on “TILO” ja se on Tuukan veli…mutta missa Tuukka? (Israelilaisen Eyalin mielesta Tilo kuulosti todella suomalaiselta nimelta.

Viime paivat olen sitten nyppinyt tain paivassa hiuksistani, tai siis siita sentin mittaisesta jamasta jota on jaljella…viela niita elukoita riittaa. Tana aamuna sain paikallista “yrttituhoainetta” ja sen jalkeen paastani on tippunut viininpunaisia pokertyneita elukoita…aika hauskaa.

Viimeiset 2 ja puoli viikkoa asustelin Isla de Ometepella Nicaraguassa opiskellen Bona Fide -nimisella Permacultura tilalla tulivuoren juurella luonnonmukaista yhteiseloa aitimaan kanssa. Oli ihan huisit viikot.

Punainen soratien nielija

Ja nyt kavi niin, etta tuli hankittua polkupyora ja huomenna lastaan koko omaisuuteni sen kyytiin ja kaannan etupyoran kohti Costa Ricaa ja Panamaa. Kaveri kenelta pyoran ostin kylla sai hyvat naurut, kun kerroin, etta ajan talla pyoralla Panamaan. Pitaahan punaisen menopelin nyt vahan maailmaa nahda! Eiliset paivat olen sitten rakennellu uudelle ystavalleni taakkatelineita ja fiksaillut renkaita ja muita osia. Nyt luulen sen kestavan.

Kaikki taalla kysyy, minne menen Costa Ricassa ja Panamassa. Enhan mina tuollaiseen osaa vastata. Kunhan menen! Antaa myotatuulen nayttaa oikea suunta :)

Kiitos kaikille mahtavista viesteista ja kommenteista. Ne antavat puhtia ja hymya huuleen.

Voikaa paksusti!
Heittakaa voltti ja halatkaa toisianne!
Ootte mahtavia kaikki!

-Tuukka “TILO” Nicaraguan laidalta Rivasista, 29/2

Bussirallia Guatemalan halki

¿Uskotteko, etta vanhalla koulubussilla voi ajaa rallia? Ja viela vuoriston serpentiiniteilla?

Kylla voi! Tuli nimittain todistettua matkustaessani Atitlanilta kohti kaakkois-Guatemalaa ja El Salvadorin rajaa.

Olen ollut elamani aikana monenlaisessa kyydissa, mutta ei ole ennen pitanyt kayttaa kaikkia lihasvoimia pysyakseen bussin penkilla, ettei olisi lattialle lentanyt. Kaksi linja-autoa oli matkalla vuoriston halki samaan suuntaan remontissa olevaa tieta ja kuskit olivat ilmeisesti kaveruksia. Heti liikkeelle lahdettyamme bussit alkoivat ohitella toisiaan vuoron peraan, mutkitellen tietyomaakivien, tyontekijoiden ja vastaantulevan liikenteen seassa. ujee!

Vanhalla mummolla ei ollut enaa tarpeeksi voimia pidella kiinni ja han kellahti lattialle rajussa kurvissa. Sen jalkeen takapenkilta lahtenyt kansanilmaus sai kuskin hiukan hiljentamaan. Jokaisessa mutkassa kuulin, miten katolla matkustava rinkkani valuu laidalta toiseen ja pomppii ylos alas. Alkoi todella hirvittaa kun muistin, etta rinkka kiinnitettiin sinne vain pienella narun patkalla. Pysahtyessamme seuraavan kerran taytyi itse kiiveta katolle tarkistamaan, onko mitaan jaljella ja sitomaan omaisuuteni paremmin banaaninippujen valiin.

Taman bussin seinalla kuskin vieressa oli tarra:
“Matkustaminen talla bussilla on turvallista,
koska jumala ohjaa,
mina vain matkustan”

****
En ollut ollenkaan miettinyt miten etenisin kohti Nicaraguaa, joten annoin nenani nayttaa suunnan ja sydameni kertoa, minne menna matkalla etelaan.

Ja niin siina sitten kavi, etta paadyin menemaan koko matkan paikallisilla kanabusseilla ja valilla liftaamalla. Viisi paivaa siina meni Guatemalasta El Salvadorin kautta Nicaraguaan ja nama paivat olivat kylla taynna elamaa.

Rajanylityksen riemua ja bussipoppia El Salvadorissa

Tassa maailmassa ei ole kovinkaan monta asiaa, joita TODELLA inhoan. Yksi niista kuitenkin on heratyskello ja sen tikitys - taysin sietamaton kapistus! Toinen on maiden rajoilla paivystavat rahanvaihtajat, jotka valittomasti hyokkaavat kimppuuni ja ovat valmiita myymaan aitinsakin, jotta saisivat mua huijattua - tama ihmisrotu on minulle haaste. Miten voisin vain hymyilla heillekin, vaikka tiedan heidan haluavan dollarini ja kaiken mahdollisen valuuttani mahdollisimman eparehellisesti.

Guatemalan ja El Salvadorin rajalla kohtasin taas lauman tata ko. ihmisrotua. Viisi miesta ymparoi minut ja paani oli ihan sekaisin hypittyani koko paivan kanabusseissa. Vaihdoin kasan Quetzaleseja Dollareiksi ja ylitin rajan. Jotain vaihtotoimituksessa kuitenkin jai narastamaan, vaikka olinkin tarkistanut summan miesten laskimella. Tajusin sen vasta liian myohaan - olin saanut dollareita noin 50% siita mita olisi pitanyt. Olipas ovela temppu : heidan laskimensa antoi loppusummaksi puolet oikeasta!! Eli 2+2 = 2 eika 4. Taytyy kylla sanoa, etta aika nerokasta vaikka “hiukkasen” tympaisikin. Menetys oli siina 50 dollaria.

Pienella rajalla soin viiksekkaiden poliisisetien kanssa tortillaa ja sitten oli aika jatkaa kanabussimaratonia. Bussin matkattua rajalta ulos hiljensimme vauhtia risteyksen kohdalla ja samassa pieni “hataovena” muinoin toiminut takaovi paukahti auki. Sielta hyppasi kyytiin lauma pienia myyjia ja matkustajien syliin alkoi virrata tortilloja, suklaavanukkaita, jaateloa, mangoa, banaanilastuja, juomia, pahkinoita, munkkeja - kaikkea, mita vain pystyi kuvittelemaan. Ja seuraavassa mutkassa bussin hiukan hiljentaessa lapset hyppasivat vauhdissa pois korit paansa paalla ja sisaan nousi vesipusseja ja hedelmia myyva nainen ja seuraavana mustaan pukuun pukeutunut herrasmies, joka aloitti pitkan ylistyspuheen ihorasvasta. Ja hammastyksekseni melkein jokainen matkustaja myos osti purnukan tata “elamasi parantavaa” ihme rasvaa.

El Salvador saa ehdottoman ykkossijan bussievaissa. Sen lisaksi maa vetaa kylla todella pitkan korren myos kanabussien musiikkipuolella. Pieneen Tacuban kylaan matkatessani bussin kattoon oli kiinnitetty 4 metri*1.5 metrin kokoista aktiivitehokaiutinkaappia. Kuskin paan ylapuolella killui nauhojen varassa DVD-soitin ja tv ja matkan ajan soitettiin karaokevideoita, eika mitenkaan hiljaisella voluumilla vaan tyyliin “mita kovempaa, sen enemman nautit”. Tunnin ajan matkustin discossa, jossa karaokevideolla lauloi yli-imela 70-lukutyylinen poikabandi.

USA -school BUS/chicken BUS TOP X

Kaikki naista maista (Mexicoa lukuunottamatta) kayttaa vanhoja jenkki koulubusseja julkisliikenteessa. Kaiki bussit ovat Blue Bird -yhtion tekemia, mutta silti paikallinen leima nakyy. Tassa TOP X -lista parhaista paloista:

*Parhaat Jamit: Jaettu sija El Salvadorin karaokepop-bussit ja Belizen reggaekarryt
*Paras yleisfiilis: Belizen reggaekarkelovaunut laulavine pappoineen
*Eniten pelkoa: Guatemalan bussiralli vuoristossa
*Paras koristelu/coolein auto: Guatemalan kaikki bussit
*Parhaat sapuskat: El Salvador, “oih - se suklaavanukas”
*Paras “perhe tunnelma”: Nicaraguan melonibussit -”kaikki jaetaan kaikkien kesken”
*Nopeimmat bussivaihdot: Guatemala, “rinkkasi on jo seuraavassa bussissa ennenkuin ehdit avata suutasi - sitten vain juoksuksi, etta ehdit itse mukaan”.

*

Kiipelya maissipelloilla, El Salvador

Hikoilen jo aamu seitsemalta. Taalla on sama aurinko kuin Guatemalassa - niin ainakin mulle kerrottiin - mutta se on paljon voimakkaampi etelaan pain kun mennaan. Kehoni ajattelee viela Suomen talvikeleja ja taalla on ainakin +35c jo aamusta -on siina eroa!

Kavelen pitkin maissipeltoja, mutta kavely on oikeastaan vaara sana, kun pellot kohoavat lahes 40 asteen kulmassa kohti taivasta kukkuloiden rinteilla. Kiipeilya maissien seassa! Tacuban kylan ymparisto on taynnaan maissipeltoja ja pienia kukkuloita laaksoineen. Alhaalla laaksoissa kasvaa kahvi isoina pensaina, marjojen punainen vari nakyy kauaksi vihreiden lehtien lomasta. Tamahan on kuuluisa maa kahvisaralla. On oikeastaan aika uskomatonta miten tuo punainen marja paattyy ihmisten kahvipyotiin ympari maailmaa muuntautuneena taksi himoja herattavaksi mustaksi myrkyksi tai siis nautintoaineeksi - kuinka vaan. Marjan sisalla on se salaisuus - kahvipapu!

Maissipeltojen valissa vastaani tulee kymmenia lapsia pukeutuneena puhtaan valkoisiin koulupukuihin. Kontrasti on hurja tomuisten majojen ja polyisten peltojen rinnalla. Miten noi paidat on noin valkoisia! Oma hien keltaruskeaksi varjaama paitani alkaa tuntua entista likaisemmalle.

Keltaisena hohtavien maissipeltojen valissa kavelevat miehet viljelyksilleen. Pitka viidakkoveitsi roikkuu vyotaisilla, kauluspaita on napitettu tiukasti kiinni ja paassa on comboyhattu. Jokainen pysahtyy jututtamaan outoa kulkijaa ja hymyilee valloittavasti.
Vaeltaessani takaisin kylaan jouduin ylittamaan useamman piikkilankaaidan. Viimeisen yli hyppasin hienolla loikalla silla seurauksella, etta kuului RAKS ja housut repesivat perseesta. Hieno, uusi leikkaus. Lisays INHO-listalle: piikkilanka-aita!

Jatkoin El Salvadorin halki vaeltaen aamut kahvipensaissa ja maissipelloilla. Seuraava yosija loytyi taiteilijatalosta Alegrian kylasta, eli “Ilon” kylasta. Talon nimi oli muuten “La casa alegria” eli “ilotalo”. Sinne saavuin myohaan illalla ja artesaanikahvilassa oli ruokalisalla Quesadilla - tama on Meksikossa ja Guatemalassa juustoa taynna oleva tortilla. Olin tosi nalkainen ja tilasin niita viisi. Luulin saavani tayttavan illallisen, mutta Quesadilla taalla onkin juustoleivos kermavaahdolla. Illalliseksi soin siis 5 leivosta, onneksi ei hammaslaakarini ollut nakemassa.

Tamakin kyla on taynna varia. Talot on maalattu sinisella, keltaisella, vihrealla ja vaaleanpunaisella. Iltaisin kylanraitille syttyy varikkaita valoja kauppojen eteen ja risteyksiin. Pienet nuotiot palavat kojujen edessa ja valaisevat talojen seinia loimullaan saaden varjot leikkimaan.

Aamuisella patikkamatkallani tulivuoren ympari seuraani liittyi Luis-niminen mies ja yhdessa vaelsimme pari tuntia ylos volcaanoa. Luis selvitti mulle eri kahvilajien eroja kavellessamme viljelysten ohi ja mina yritin parhaani mukaan kertoilla hanelle espanjaksi Suomen erikoisuuksia. Han tietaa nyt ainakin taman:
-Suomi ei ole Argentiinan eika USA:n naapurimaa (toisin kuin luultu)
-Suomi ei ole saari (ihan tosi!)
-Suomessa ei kasva kahvi eika maissi (tata han ei kylla meinannyt millaan uskoa)
-Suomessa kasvaa peruna ulkona ja tomaatti sisalla talossa (paljon naurua)
-Meilla on lisaksi “hunajaelaimia” ja Nokian matkapuhelimia ja enemman kuin sata ja tuhat jarvea (ihmettelya)
-Suomessa on hyvin kylmaa ja pimeaa (lisaa ihmettelya ja pitka hiljaisuus)

Ah, nama keskustelut ovat aina niin sivistavia!

Haliballoa sinne jokaiselle itsekullekin Nicaraguan tulivuorimaisemista!

Tulivuorijarven aalloilla
Askel rajan yli Meksikosta Guatemalaan ja nousen vanhaan varikkaaseen USA -koulubussiin. Auto on ihmisia taynna ja maalattu oranssinkeltaisenkukertavaksi. Perassamme leijuu sankka savupilvi, tama karry ei kylla menisi Suomessa katsastuksesta lapi.

Ensimmaisen matkan aikana sattuu ikava vastoinkayminen. Katolla matkanneesta rinkastani bussin apupojat vievat puoli kiloa tummaa suklaata - mika menetys! Tata ainetta ei taalta saa… Olisivat vieneet vaikka samassa taskussa olleen kirjan, mutta suklaani! Ryokaleet!

Menetyksesta aloin kuitenkin hiljalleen toipua antaessani avoimista ikkunoista virtaavan tuulen tuivertaa hiuksiani ja sieluni levata ohi vilistavissa maisemissa: vihreita kumpuilevia kukkuloita porraspeltoineen ja keltaisena hohtavine maissiviljelmineen. Hiekkaisilla teilla ja pienilla poluilla lampimalta nayttaviin puna-sini-violetteihin maya-asuihin kietoutuneet naiset kantoivat lapsiaan ja puutaakkojaan ja horisontissa nousivat harmaan utuiset jylhat tulivuoret kohti taivasta pilvien ylapuolelle. Kuski vaihtoi levya ja vieressani istuvat papparaiset alkoivat hyrailla musiikin mukana –Oh, tervetuloa Guatemalaan!

Minun lempipaikkani Guatemalasta loytyi Lago de Atitlan jarven rantakivilta, lahelta San Marcosin kylaa, pienesta rauhaisasta poukamasta suuren mangopuun alta.

Aamulla saa herata auringon ensisateisiin kun linnut alkavat visertaa puissa ja hymyilya isa-auringon lammittavien sateiden kanssa. Aamupalaksi tortillaa, avokadoa ja tomaattia, pari banaania ja mangopala seka minttuteeta. Sitten vaellus pienta polkua pitkin rantakalliolle, josta pystyi pitkalla loikalla sukeltamaan kymmenen metria alas jarveen. Mika loikka! Mika vedenrajaytys! Ja millainen jarvi! Pyha, voimakas kaste, jota ymparoivat pehmeaan vihreeseen verhoutuneet tulivuoret, joiden rinteet laskevat alas jarveen. Tulivuorten valissa laaksoissa majailevat pienet ja suuret kylat, joiden asukkaat ovat suurimmalta osin intiaanikansaa.

Uidessani takaisin rantaan ohitseni lipuvat paksusta puusta vuollut kalastajien pienet ruuhet, jossa kirjaviin intiaani asusteisiin pukeutuneet miehet nostelevat verkoistaan aamun kalasaalista hymyillen hekin auringolle. Kalat viedaan kotiin ja valmistetaan heidan perheittensa paivalliseksi ehka riisi tai maissimaidon ja tortillojen kera.

Polkujen varrelta erikokoisten ja hyvin varikkaiden kylien valista kulkija loytaa syotavakseen mangoja, avocadoja, appelsiineja ja minulle uutena herkkuna voi poimia pienista pensaista makean kirpeita punaisena hohtavia kahvipapuja - suoraan suuhun.

Iltaisin kylien lukuisista kirkoista laskeutuu hymnit ja laulut alas jarven rantaan. Illan hamarassa kylanraitilla myydaan lamminta suklaa-riisimaitoa, joka tuo mieleen kodin lammon ja saa minut tuntemaan oloni turvaisan pehmeaksi ja uneliaaksi.

Guatemalan alkuperaiskansa on taloudellisesti hyvin koyhaa, asuen mutatiililauta taloissaan, mutta heilla on iso sydan, vahva usko ja luja tahto kohti parempaa. Mayaintiaani juuret ovat taalla vahvat ja suurin osa ihmisista puhuukin lukuisia intiaanikielia espanjan sijasta.

Kylalla vastaani tuli viimeisen paalle laitettu teini-toyota karvanoppineen ja hyvin lujaa brittipoppia soittavine kajareineen.
Auton takaikkunaan oli isoin punaisin kirjaimin maalattu:

“Donde hay fe, hay amor
donde hay amor, hay paz
donde hay paz, esta dios
donde esta dios, no falta nada”

“Missa on uskoa, on rakkautta,
missa on rakkautta, on rauhaa,
missa on rauhaa, siella asuvat jumalat,
missa asuvat jumalat, siella ei ole koskaan puutetta”

Oispa hauska nahda tallainen tarra Suomessa perjantai-illan autorallin seassa :)

Matkalla takaisin rainbowleiriin.

Olipas hienoa loytaa itsensa taas pienen El Gasolinan pihalta Cerro Nanchitalin kylan kulmilta. Nama seudut tuntuivat nyt Mexico Cityn jalkeen entista vehreammilta ja kauniimmilta. Liftatessani aamulla Las Choapasista tanne tuumailin, etta on se oikeastaan aika ihmeellista, kun vehreys ulottuu joka puolella auton ylapuolelle, muodostaen katon paalle - aivan kuin olisi kehdossa, viidakon sylissa. Ja taalla sylissa ihmiset asuvat pienissa tomuisissa taloissaan.

Pelloilla nakyi viela tulvan jalkimaininkeja - pienia latakkojarvia siella talla, mutta tiet olivat jo kuivuneet, eika autojen tarvinnut enaa kahlata. Juodessani mangomehua tienvarrella aamulla en aavistanut kuinka janna paivasta tulisi. Sain seuraavan kyydin kala-autosta ja istuin auton lavalla kahden naisen kanssa pakastimen paalla ja pysahdyimme myymaan kalaa ja ayriaisia joka taloon. Valilla kuski huuteli mikrofoniin ja kaiutin korvani vieressa mainosti kalasaaliista ymparistoon. Parin tunnin jalkeen tunsin olevani itsekin ayriainen kuivalla maalla. Kalan tuoksu on uskomattoman vahva, kun sita ei ole syonyt niin moneen vuoteen ja kun istuu vuotavan pakastimen paalla, josta merenelavat valuvat noroina auton lavalle. Jalkapohjani tuoksuivat pitkaan ayriaislimalle.

Kalanmiehin kurvattua maatilalle kohdalleni pysahtyi lava-auto, joka oli ihan taynna sankyja, poytia, sohvia ja muita huonekaluja. Naytti silta, etta tuonne sekaan jos menee niin ei mustelmitta selvia nailla kuoppaisille serpentiiniteilla, jossa jokainen kuski luulee olevansa mr. ralliajaja. Paiva oli kuitenkin jo pitkalla ja matkaa viela useita kymmenia kilometreja kohti leiria, joten sekaan vaan. Ainut paikka lavalla, johon mahduin, oli kaappien valissa puristuksissa oleva iso 90 litran punainen vesisoikko. Ehdin juuri istahtaa soikon pohjalle kun kuski painoi kaasua ja sitten mentiin. Ehka hulluimpia matkoja ikina, ajoimme hurjaa vauhtia ja mina istun sikioasennossa polvet suussa pomppivassa vesisoikossa ja pidan sormet valkoisena kiinni reunoista, etten lentaisi reunan yli. Ampari oli varmaan puolet ajasta ilmassa. Sitten alkoi sataa ja amparini alkoi tayttya vedella, tunsin oleani kuin ankka kylpyammeessa sadepisaroiden ropistessa paalleni. Niin absurdi tilanne, etta ei voinut muuta kuin kiljua naurusta (ja vahan kauhustakin). En olisi pystynyt autoa pysayttamaankaan, vaikka valilla olisin halunnutkin.

Taman kyydin jalkeen ei tullutkaan enaa yhtaan autoa (ja tuntui kylla ihan hyvalta olla jalat maassa taas) ja olin keskella viidakkoa auringon alkaessa laskea viherkukkuloiden taakse, joiden paalla ammuivat lehmat. Jo aamulla oli kurkku ollut kumma ja nyt alkoi olo todella tuntua oudolle ja tajusin olevani korkeassa kuumeessa, joka sahasi ylos ja alas. Ihan oudot oireet, kipusaikeita kurkussa ja silmissa ja otsalla. Jalkikateen kuulin, etta se oli viidakkokuumetta. Nukuin ainakin pari tuntia ojassa kuumetta pois ja olo tuntui sen verran paremmalle, etta lahdin kavelemaan eteenpain. Arvelin matkaa leiriin olevan n. 10 km, mutta todellisuudessa se olikin yli 20 kilometria - onneksi en tata silloin tiennyt - olisi mennyt motivaatio heti alkuun.

Puhdistelin juomavetta filtteripumpulla joesta, soin parit mangot repusta ja otsalampun valossa lahdin patikoimaan. Meni varmasti useampi tunti kunnes saavuin El Desenganjon kylaan, josta oli viela parin tunnin patikointi leiriin. Matkalla ei tapahtunut muuta kummaa kuin etta tormasin kerran pimeassa lehmaan, kun lampunkeila osoitti sivuun. En tieda kumpi saikahti enemman, lehma ainakin paasti pahemman aanen.

Mieli ei antanut keholle lupaa pysahtya, vaikka viidakkokuume vei voimat. Oli aika hurjaa kavella pilkkopimeassa aivan markana hiesta, tietamatta edes onko reitti oikea ja paljon on viela matkaa jaljella. Sitten yhtakkia valo havisi. Otsalampusta olivat batterit loppuneet ja olin keskella sysimustaa pimeytta. En nahnyt yhtaan mitaan. Ja sitten alkoi sataa. Naissa tilanteissa on parempi istahtaa hetkeksi ja syoda suklaata, nain tein ja ryomin pressuni alle. Nukahdin ehka tunniksi ja herattyani oli tapahtunut ihme. Taivaalle oli tullut aukko pilviverhoon ja nain tahtien valossa jatkaa matkaa eteenpain. Todellisuudessa en nahnyt paljon mitaan, mutta kuljin intuition johdattamana eteenpain ja valilla kasikopelolla reittia etsien. Aika jannittava vaellus. Ollessani taas epavarma reitista alkoi kaukaa laaksosta kuulua rumpujen kumua, ja sen turvin oli helppo loytaa perille. Viimeiset satametria taisin ryomia. Oli jo pitkalti aamuyo kun saavuin leiriin - mika kotiin tulemisen riemu, ihan epatodellista loytaa ystavat keskelta viidakon pimeytta tulen aarelta rumpuja ja huiluja soittamasta. Leirissa sainkin kuulla, etta olin kavellyt n. 23 km reppujen kanssa pimeassa - veikea kokemus!

***

Elaman ihmeita, luolaelamaa ja rummun kumua

Myrsky oli tehnyt ihmeita leirissa. Joki oli jopa puhtaampi kuin ennen ja leiriin oli virrannut paljon voimaa uusien ihmisten myota. Joen varteen oli noussut mm. tiibii ja hikimaja. Ja lisaa ihmeita oli joen rannalla - riippukeinuni siella odotti kayttajaansa kiltisti puiden valissa. Oli vaihtanut varia kirkkaasta haalean ja oli ihan taynna oksia ja risuja ja joen tuomaa levaa. Mutta siella se edelleen oli, oltuaan viisi paivaa joen syvyyksissa veden alla. ah, ihmeellista!

Joen ranta oli kokenut muutenkin muutoksen. Hiljan ja mun rantaleiri oli kokonaan huuhtoutunut pois ja uuni oli mennyt Ahdin valtakuntaan, mutta loysinpas pari kaunista talteen laittamaamme kivea puun juurelta - uskomatonta, etta virta ei ollut niita vienyt.

Loysin myos suurimman osan tavaroistani ladosta, vaatteet haisivat ihan madalle ja rinkan sivutaskusta kasvoi oransseja sienia ja ruskea paitani oli muuttunut sinivihreaksi - mutta elamahan on muutosta. Rinkan sienet ovat olleet muuten sitkeita, useasta puhdistuksesta huolimatta meinaavat uusiutua koko ajan…hauskaa omistaa rinkkasienirihmasto, onkohan laitonta kuljettaa se toisiin maihin? Enpa kylla olisi uskonut rinkan olevan suotuisa maapera sienikasvustolle, mutta tassa sademetsailmastossa saa vaikka kiven kasvamaan. Taalla on kavereilla alkanut kasvaa mm. pan-huilu vihreaa versoa ja saappaat sammalta, luonto ON vahva ja ihminen pieni!

Ja lisaa ihmeita: kaverit jotka olivat tulvassa menettaneet kaiken, herattyaan keskelta jokea teltan ollessa sukellusvene, olivat pari paivaa sitten saaneet lahes kaiken myos takaisin. Joesta oli sukellettu kokonaisia telttoja taynna tavaraa…kaikki tallessa, vaatteet ja rahat ja muut - mutta tietty aika kosteana ja mutaisena. Niin se on. Kylla luonto antaa jos ottaakin :)

Seuraavina paivina uloitin tutkimusmatkani joen toiselle puolelle, ylos viidakkoon. Ja sielta loytyi kiviluola n. 20 metrin korkeudesta vihrean kasvuston keskelta. Luolaan paastakseen taytyi ensin uida joen yli vastavirtaan tavarat nyytissa paan paalla kuljettaen tai kumilautalla perassa vetaen, sitten kiiveta valtavan ison puun sisalla ylos toistakymmenta metria viidakkoon ja edelleen liaaneja ja kallioita pitkin vihreyden keskella ylos, kunnes loysi pienen kolon, josta paasi luolan suuaukolle.

Luolasta tulikin toinen koti, sielta loytyi kaikki tarpeellinen mita tarvitsi: luonnon muovaama tulisija, nukkumapaikka, istumapaikkoja, alttari, savuaukko ja paljon hienoja luonnon hyllyja tavaroille. Tarpeelliset tavarat yopymista varten nousivat luolaan liaaneilla. Ihan lumoavaa istua kiviluolassa ystavien kanssa ja juoda yrttiteeta tai kaakaota kynttilanvalossa viidakon elainten pitaessa iltakonserttia ymparilla. Luola ei ollut kuitenkaan kovin kuiva sateisina paivina, joten telttakoti oli myos tarpeen. Kun en ollut pariin paivaan kaynyt luolassa oli joku pikku elukka nautiskellut evaslaukulla - tortillat ja avokadot oli pureskeltu pienilla hampailla tayteen reikia ja jopa pressua oli yritetty nakertaa. Tuli myos huomattua, etta viidakko ottaa veronsa. Kiivetessani sateen jalkeen ylos luolaan altani romahti puinen silta ja tipahti yli 10 metria alas - vahalta piti, etten itsekin tippunut mukana. Onnistuin tarraamaan kiinni liaaneista ja romahdin alas vain reilun metrin. Teravat seinamat leikkasivat kuitenkin selkaani ja vasenta jalkaani tehden pitkan viillon pohkeseen ja reiteen. Olin aika hurjan nakoinen naarmuineni, onneksi perinnehoito tepsi eli Aloe Veran hyyteloa haavaan paivittain, valilla hangaten. Haava paranikin hyvin, mutta taisi jaada uusi hieno arpi muistoksi tastakin kiipeilysta.

Muuten viikot kuluivat leirissa puuhastellen ja elamasta nautiskellen. Meksikolaiset ystavat opettivat minulle lisaa espanjaa - tasta on suurta hyotya jatkoreissussa. Innostuin todella myos mayojen 13. kuun kalenterista, johon tulikin syvennettya. Temascal (eli hikimaja/sauna) -rituaali oli myos kokemus, jota en unohda - todella puhdistava ja pyha seremonia. Taydenkuun paivana leiriin saapui lisaa paikallisia, jotka vanhan naisen johdolla kokkasivat meksikolaisen juhla-aterian ja pitivat kuurituaalin. Tana iltana keittiossa oli sellainen meininki, etten ole koskaan ennen nahnyt. Puista, pressuista ja savesta rakennetussa keittiossa tanssi, lauloi ja kokkasi yli 50 ihmista tulen ymparilla - tortillat vaan lensivat ilmassa rytmin mukana, taman vanhan naisen takoessa tahtia helistimellaan ja suitsukekaukalollaan. Papujen ja kasvisten leikkuun ohessa hakkasimme rytmia kaikella, mika soi: kattiloilla, puukalikoilla ja pannuilla. Syntyikin hyvat voimasapuskat. Ah mika voima, nain pitaisi ihmisen aina kokata!

Viidakkoleirissa tulikin sitten asusteltua yhteensa melkein kuukausi - se on pitka aika. Taydenkuun alkaessa pienentya oli minunkin aikani jatkaa matkaa. Nostin kodin selkaani ja matkustin kolmen paivan ajan 15 eri kulkuneuvoa kayttaen Atitlan -jarven rannalle Guatemalaan. Ja aikamoinen paikka se on tamakin, voimakas!

Nyt ei tuu enaa kuvia blogiin, kun blogikuvista vastannut Hilja palasi Suomeen. Ja mina kun oon reissuissa vannoitunut diafilmin kayttaja, etta taaskin on rinkassa yli 100 rullaa filmia. Rullat kunniaan!

(paivitys: mutta tulipas viela yksi kuva tannekin, kiitos Hiljalle…)

***

Olkaa ihmiset onnellisia, tanaan on hyva paiva toteuttaa unelmansa!

Oikeastaan aivan taydellinen sellainen :)

Iloa, valoa ja voimaa jokaiseen suuntaan!
-Tuukka Atitlan -jarven rannalta, jossa puut humisevat vanhoja tarinoitaan.

Olen tanaan ollut puuhakas ja sen seurauksena reppu on taynna mm. pressuja, narua, vedenpuhdistusvalineita, kynttiloita ja tulitikkuja ja paaljon suklaata. Uskon, etta nama auttavat selviytymaan viidakosta ja mahdollisista uusista myrskyista!

Varpaanikin alkavat jo parantua. Mutasadehelle -kuuri laittoi kaikki varpaat kuoriutumaan ja aukenemaan ikavasti…onpahan nyt hieno puhdas iho varpaissa, sietaa nayttaa naapurillekin.

Lahden tana yona matkustamaan Ciudad De Mexicosta takaisin kohti viimeksi kovin tulvaisaa Rio Desenganoa ja rainbowleiria. Taytyy menna katsomaan, loytyyko jokeen jaanyt riippukeinuni sielta ja miten ovat veljet ja siskot jaksaneet sademetsassa.

Kamerani ei ole palautunut tulvadipista. Ei nakojaan reissua ilman kameran tuhoamista. (on varmaan kohta jo ennatys…5 kameraa neljaan vuoteen) Onneksi on vakuutus ja Meksiko sen verran moderni, etta taalta loytyi uutta kuvauskalustoa.

Kaikki siis reilassa! Sain muuten tanaan tyotarjouksen pienesta puodista, joka myi tyokaluja, naruja ja pressuja…vanha omistajapappa piti minua ilmeisesti sen verran myyvan nakoisena, etta olisi palkannut heti toihin.

Jah, hymyilkaa ihmiset paljon!

Tuukka, nokka kohti sademetsaa

on avattu!

Seuraa linkkia: http://www.vaellalaella.net/blogi/keski-amerikka/

Huraa!

Nyt näyttää jo hyvinkin konkreettiselta, että matkaa pukkaa. Kun maailma kutsuu, on kutsuun vastattava.

Tänään luovutin vuoden verran kotinamme toimineen Vanhansillantien talon avaimen pois ja nostin nurkassa hymyilevän vihreän rinkan selkääni. Home, sweet, home - kaikki mitä ihminen tarvitsee mahtuu selkäreppuun.

Vaeltaessani Jyväskylän katuja viimeisiä asioita hoidellen alkoi tajuntaan hiljalleen valjeta: Meksiko - täältä tullaan. Mieletön viilis. Ah! Seuraavat viisikuukautta tulee tallusteltua Keski-Amerikan kannasta. Ensimmäiset 5 viikkoa yhdessä Hiljan kanssa, joka lähti tänään jo kohti Helsinkiä ja loppu ajan reissumies kulkee itsekseen sinne minne nenä näyttää.

Reissusuunnitelmaa ei ole. Antaa maailman näyttää, minne on mentävä, aurinkon viitoittaa polkumme ja kukkien tanssia kanssamme.

Nyt viiksikarvat vinoon ja kohti seikkailuja!

Uusi lapsi on syntynyt!

Haluamme ylpeina esitella uuden perheenjasenemme: Ossi The Onnibussin, joka kasteessa kummien lasnaollessa taman nimen sai!

Pitkan etsinnan jalkeen loysimme Porista vuosimallia 73 olevan Mersun 8m pitkan linja-auton, joka heti valaytteli silmaansa siihen malliin, etta tama se on. Valinta oli varma, kun auton seinalla oli niiskuneititarra jossa luki: “ihanaa, tanssitaan!”

Aikaisemman elamansa aikana Ossi on kiertanyt Espanjan aurinkorantoja, Suomen Kartingratoja ja lavatanssin huumaa. Nyt se saa uuden elaman monikulttuurisena taideautona, sorateiden nielijana, joka kulkee sydanvirran ja oliivioljyn voimalla pitkin taman monikirjavan mahtavan maailman turuja ja kujia.

Tassa on se maaginen hetki, onko se tama? … ja vastaus oli ilmeinen… :)