Vaella Laella

…ja  uusi aika vei meidat kohti Thessalonikia, jonne matkatessa pysahdimme Kilkisin pikkukaupungissa. Kuten reissu on jo opettanut, oikeat asiat tapahtuvat ja oikeat ihmiset aina kohtaavat, niinpa Kilkisissakin paadyimme maan suurimpaan nuorten taidekeskukseen. Tapasimme organisaation mukavat vapaaehtoistyontekijat Linan ja Alexandran, jotka esittelivat projektimme johtoportaalle ajatuksena jarjestaa 15-18-vuotiaille bussimaalaus-sessio. Talla kertaa virittely kaatui kuitenkin byrokratiaan, mutta mika tarkeinta Linan kautta saimme yhteyden thessalonikilaiseen orpokotiin, jonne meidat kutsuttiin vierailulle tulevana lauantaina.

Lina otti kuvia meista, katso ne taalta!

Paastiin myos Liettualaiselle webbisivulle!

Tuo Kreikan metropoli olikin seuraavana etappina ja sielta loysimme ihmeellisesti kaupungin korkeimmalta paikalta Ossille oivan parkin. Miljoonakaupungin humuista on kiva palata kotiparkkiin vihreaan siimekseen, kun suuri city levittaytyy alhaalla. Taalla missionamme on ennen  orpokoti-vierailua katutaiteilla hattukolehdilla. Toistaiseksi se onkin onnistunut mainiosti iltaisilla tuli-rumpusessioilla kaupungin ytimessa. Puolentunnin tyo tulta pyoritellen kilauttaa kassaan kuutisenkymmenta euroa, ei hullumpaa.  Kreikka on osoittautunut jarkyttavan kalliiksi (lue: yhta kallis kuin Suomi), onneksi tulimme ajatelleeksi sita jo Bulgariassa hamstratessamme bussin tayteen sapuskaa.. Mutta city-elamassa on puolensa, taalla on sattumoisin  myos International Film Festival meneillaan. Hauskaa valilla olla urbaanissa ymparistossa… Mutta nyt onkin jo tulileikkien aika…

valovoimaa kaamoksiin

buspeople

Elkhovosta löytyneiden yhteyksien kautta löysimme ensin Lesovon
kylään, josta tiesimme etsiä englantilaisen Beverlyn baarin. Beverly
ottikin asiakseen markkinoida meidän saapumisestamme kylään
paikallisille lapsille ja niinpä iltapäivä vierähti puistossa
rummutellen, palloa pelaten ja jälleen myös värit olivat tarjolla.
Kielimuurien yli loikittiin taas rytmeillä, leikeillä ja väreillä.
Meno oli välillä riehakastakin ja totesimmekin jälkikäteen, että kolme
tuntia puistocembaloita kaikilla mausteilla alkaa olla maksimiaika.
Mutta suuri ilo seitsenhenkisestä joukosta; toiset jaksoivat vielä
jatkaa, kun osa vetäytyi bussiin ruuanlaittohommiin. Jokseenkin
huvittavaa oli kylläkin kokkailla siinä puiston laidalla, kun paljon
uteliaita silmiä kävi kurkkimassa ikkunasta sisään.

Beverly, joka oli muuttanut kylään neljä vuotta sitten ja perustanut
viime keväänä baarin, muutti omat lomamatkasuunnitelmansa ja tilasi
meiltä tulishown illaksi ja kutsui puistoon kyläläisiä. Sanna, minä ja
Gabriel pyöriteltiin tulta Suvin, J-M:n, Andrisin ja Davidin rumpujen
rytmeissä. Illan aikana saimme häkeltyä kohtaamastamme vieraanvaraisuudesta ja anteliaisuudesta: Bev tarjosi meille ruuat ja juomat baarissaan ja sitten paikalliset halusivat
lahjoittaa kymmenien eurojen kolehdin, puhumattakaan niistä
drinkeistä, joita pöytäämme kannettiin pitkin iltaa.

Sitten otimme suunnan Ivailovgradiin, lähelle Kreikan rajaa. Saamiemme
vihjeiden perusteella etsimme Kostilkovon kylää, jossa olimme kuulleet
asuvan Stefanin Belgiasta ekofarmillaan ja muuta emme sitten
tienneetkään. Muutaman tunnin kaupunkioleskelun aikana minä ja Kaapo
hoidimme apurahahakemuksia kaupungintalon sihteerin koneelta Davidin
viihdyttäessä sihteeriä parhaansa mukaan. Sillä tovin Suvi oli
löytänyt englanninopettajan ja sopinut OssiBussille koulukeikkaa.
Jari-Matti ja Sanna olivat kiikuttaneet bussille neljätoista banitsaa,
paikallisia herkullisia juustopasteija-tyyppisiä kääryleitä. Ja Andris
oli tehnyt kaupat kymmenestä viinilitrasta.

Palatessamme kaupungintalolta ohiajavasta autosta huikattiin: “you are
going to Kostilkovo?” Jep. Ja autosta tiedettiin kertoa, että Stefan
on lähtenyt taloltaan muutamaksi kuukaudeksi Italiaan eikä siellä ole
nyt ketään. Vaan eipä syytä huoleen, sillä auton takapenkillä istuva
mies, Todo sanoi (bulgariaksi, kera tulkin), että hänellä on avaimet
Stefanin taloon ja hän voi opastaa meidät sinne ja avata ovet.
Käsittämätöntä. Meillä ei ollut aavistustakaan, miksi Todolla oli
avaimet taloon ja mikä koko paikka edes olisi, mutta olo oli kuitenkin
vahva, että sinne on mentävä. Ossi pääsikin jälleen haasteisiin, sillä
tie oli kovin monttuinen. Mutta matka oli tekemisen arvoinen… Perillä
odotti viiden asukkaan Kostilkovon kylä ja paljon hylättyjä
raunioituneita taloja. Todo johdatti meidät kauniiseen vanhaan
kiviaidattuun pihapiiriin ja avasi ovet sympaattiseen vuonna 1888
rakennettuun taloon, jonka seinässä oli siellä täällä reikiä. Talossa
on keittiö alakerrassa ja yläkerrassa kolme makuuhuonetta.

Siihen taloon jaimmekin sitten viihtymaan yli viikoksi. Oikea rauhan tyyssija. Lammaspaimennaapuri kavi valilla tervehtimassa ja Todo piipahti iltanuotioilla naapurikylasta. Meilla meni useampi paiva ennenkuin talon arvoitus ratkesi eli mika paikka se todella on, kuka sen omistaa jne. Nimittain eraana paivana Ivaylovgradista pyoraili 20 fillaristia talolle, Bulgarian suurimpia pyorailytempauksia ja sen paatepiste oli tuo ekotalo. Taaskaan meidan ei tarvinnut vaivautua etsimaan juhlia, kun ihmiset ja juhla tulivat meidan luokse:) pyorittelimme tulta, jonka jalkeen nelja bulgarialaista tyttoa halusivat myos pyorittaa… ja sekos olikin mukavaa, osa heista oli pyorittanyt tulta ammattipiireissa useita vuosia. Lisasi motivaatiota oppia tuota lajia lisaa… No mutta, siihen talon arvoitukseen…. yksi tulenpyorittajista, Misha, kertoi loytaneensa Kostilkovon autioituneen kylan ja kyseisen talon seitseman vuotta sitten ja ihastuneensa ajatukseeen, etta taloa voisi kunnostaa ja entisoida ja kylan toimintaa elvyttaa. Vuosien aikana han kokosi muita asiasta kiinnostuneita ystaviaan ja kolme vuotta sitten belgialainen Stefan osti talon tukenaan tama joukko ihmisia. Vuosien aikana he siivosivat talon ja kunnostivat talon katon ja taloa ymparoivan kivimuurin. Talo on osana ekofarmiverkostoa ja on Green School VIllage saation tukema (http://www.greenschoolvillage.org/bg/kostilkovo.html) . Useimmat paikalle pyorailleista tyypeista kutsuivat taloa “meidan taloksi”. Ja aivan yhtalailla meilla oli se fiilis, etta ‘meidan talo”. Mahtava tunne olla taas niin kotonaan jossain. Ja mita luksusta: talo ja puutarha, sahkot ja vesipiste kavelymatkan paassa!

Paikka tuli hyvin rakkaaksi ja joudun kirjoittamaan taas sen legendaarisen lauseen josta mulle ja Gabrielille on jo huomauteltu, mutta “siella vois vaikka asua”. Enka ole ryhmastamme ainoa joka nain ajattelee, silla eras bussimme matkaaja jai jo sinne asumaan ja lapioimaan, ainakin joksikin aikaa. Jari-Matti urakoitsi talon sivusta kulkevaa sadevesivaylaa useana paivana ja siina lapioidessaan oivalsi, etta voisi tehda sita pitempaankin ja niinpa han jai sinne majailemaan! Toivokaamme hanesta ja elamasta tuossa ihanassa talossa joku blogimerkinta joskus tulevassa?
Ennenkuin erkaannuimme vierailimme yhdessa Ivaylovgradin neljantuhannen asukkaan kylassa, jossa olimme kutsutut paikallisen koulun vapaa-ajan kerhoon pitamaan workshoppeja,  josta lisaa seuraavaksi.

Sijaintina Mustanmeren rannalla Sozopolin kaupunki, jonka kupeesta loysimme (vahingossa tietenkin) suljetun kappelin, jonka pihassa on kaivo ja vanhoja puita seka ruokapoydat penkkeineen. Kotiuduimme sinne niin hyvin, etta neljatta yota taidamme nyt siella yopya. Eraana iltana juttelin Gabrielin kanssa, etta tannehan sita voisi kivan lasten taidekeskuksen perustaa, lapset vaan puuttuu. Mutta maailmankaikkeus korjasi taman vajeen ja seuraavana aamuna aamupuuromme aikaan paikalle pollahti kokonainen paikallinen vapaa-ajan kerho: viitisenkymmenta lasta Sozopolista kerho-ohjaajineen. Mahtoi heitakin huvittaa, etta heidan valitsemassaan retkikohteessa oli kansainvalinen taidebussi parkissa kuin valmiina palvelukseen. Rummut ja sirkusvehkeet heti ulos ja pian oli jo rumpu-workshopit, sirkuskerho ja kasvomaalausjono valmiina. Ossilla alkaa olla melkoinen vetovoima, kun veti paikalle lahikylan kaikki lapset ilman erillisia kutsuja…

***
Saapumistamme tuohon ihastuttavaan kappeli-miljooseen edelsi reittisuunnitelmiamme mullistava tieto Suomen Iranin suurlahetystosta, jonne Sanna urheasti soitti joka paiva viikon ajan. Lopulta konsulaatin vastaus Iranin viisumeillemme oli: EI, ette saa viisumeita Iraniin. What?? Tahan emme ihan olleet varautuneet, olihan aikeet kulkea reittia Turkki-Iran-Pakistan-Intia. Mitaan syyta ei konsulaatti kysymyksista huolimatta kertonut. Kielto on voimassa seuraavat 2-3 kuukautta, joiden aikana meidan on turha hakea viisumia Iraniin uudelleen. Olemme antaneet ajatuksen asettua tahan uuteen tilanteeseen, joka kaytannossa siis tarkoittaa ettemme ainakaan ennen vuodenvaihdetta voi matkata kohti Aasiaa Iranin kautta. Ja mitka ovat mahdollisuudet taman ekan tyrmayksen jalkeen saada Iran viisumi, ken tietaa. Muutos pakotti meidat hetkessa luopumaan kaikista suunnitelmista ja niin ikavalle kuin se ensin tuntuikin, koin ainakin itse, etta tama muutos voi olla myos siunaus: meita ohjataan etenemaan toisin. Ja ennenkaikkea hidastamaan vauhtia ja olemaan tassa ja nyt, eika liikaa tulevissa. Uusi tilanne avasi myos kysymykseksi toisen mahdollisen reitin kohti Intiaa eli Kaspianmeren pohjoispuolelta kulkevan reitin. Mutta juuri nyt annamme itsellemme aikaa sulatella ja kuulostella suuntia. Ei ole kiireesta haivaakaan.

Pienta liikehdintaa yhteisossamme on havaittavissa edellamainituistakin seikoista johtuen, yksi jos toinenkin on prosessoinut muutosta ja omia intressejaan matkailussa. Jari-Matti suuntaa jo joulukuussa Intiaan lentoreitteja, Ossin Shantilines ei voi taata Intiaa nyt vahaan aikaan…
Ja uutena tulokkaana yhteisoon saapuu italialainen klovnitaiteilija David ensi perjantaina. Taiteilijayhteisomme siis elaa ja hengittaa ja hyva niin, olemme toisillemme opettajia ja oppilaita, mainioita peileja pitkin matkaa.

Seuraavien paivien aikana etsinemme rantaleirin taalta Mustanmeren autioilta rannoilta ja alamme arpoa seuraavia askeleita…

Kuulemisiin ja kuvapaivityksiin…

Kirjoitteli Freia, Kuvat Gabriel

Pikainen tervehdys Bulgariasta! Ossi paasi kolistelemaan kapeahkojakin monttuisia vuoriteita, kun ajoimme etela-Bulgarian Rainbow-kokoontumiseen. Leirissa viihdyimmekin reilut pari viikkoa, mika teki kutaa reippaan Ita-Eurooppa ajelun paatteeksi. Asuimme tiipiissa ja hikimajassakin tuli hikoiltua.

Nyt pyorahdamme Mustanmeren rannalla Bulgariassa ja koitamme saada yhteyksia Suomen Iranin suurlahetystoon, virittaaksemme viisumit noudettaviksi kenties Turkista… katsotaan kuinka kay. Sita odotellessa ehditaan kaduille taiteilemaan.

Iloja taalta tienpaalta!!

Tätä kirjoitamme varhaisena aamuna hylätyn hotellin etupihalla Transilvanian vuoristoalueella Romaniassa. OssiBussin matka tänne kulki Latvian jälkeen reittiä Liettua-Puola-Ukraina-Romania. Eteneminen on ollut näinkin reipasta, koska Bulgariassa meneillään olevan Rainbow-kokoontumisen täydenkuunjuhla (15.9.) alkoi vetää puoleensa…

OssiBussi-yhteisö on jälleen muuttanut muotoaan, kuten sen henkeen kuuluu. Andris, yksi Latvian maatalon asukkaista, tunsi Ossin imun ja yhden yön yli harkittuaan hyppäsi kyytiin vahvistamaan muusikkomiehitystämme. Elli seikkaili pari päivää kanssamme ja Eeva saattoi meidät Etelä-Liettuaan.

Liettualaisen ystävämme Godan kautta päädyimme Tuchkus-nimisen hepun vanhempien puutarhamökille. Mökin lähestyminen metsäteitä keskiyöllä oli Ossille haasteellista. Vielä haasteellisempaa oli kuitenkin seuraavana aamuna bussin peruuttelu ulos mökin pihasta ilman, että omenapuu oksistoineen ei olisi tullut kattotelineen mukana. Kaunasin kaupungissa Ossin kyydissä oli tiivis tunnelma: parhaimmillaan 14 henkilöä ja iso koira. Kaupunkiajelulla päädyimme muun muassa tanssioppilaiksi lähiötakapihan hiekkalaatikolle.

   » Lue loput…

28.8. Estonian countryside

This day started early as we were taken from Helsinki to Estonia by a ferry.

But our tiredness was wiped away on the ferry as we found ourselves in front of a stage where

Anita Hirvonen, a popular finnish singer was performing. We knew some of the hit songs, and after the gig we got photographed with the star (see the photo!) and she gave us her CD. A good start!

In Estonia we followed some nice-sounding street signs. The interior of the bus is colourful, decorated with things that our friends wanted us to have on the trip. There were some 70 people on our farewell party in Kormu, southern Finland, great! (not only the quantity but oh the quality of the people…i’m wordless) The place was also super, an old mansion with its roomy garden, old oaks, sauna, open fire, tepee, a cosy hammock valley… And there was an annual Autumn celebration of the local village just on the other side of the road, which we also visioted as some sort of a parade. I think it’s worth going for this trip already just because for this we could have this wonderful goodbye-festival weekend.

2.9.8. Countryside near Parnu, Estonia.

Our camp was on a backyard of a huge hay barn and a cow pasture. Very windy it was there, and after the sun set, a hard rain started. But we were warm and rather dry inside the bus. Slept 14 hours - long time no waking up without alarm clock, and now it was deffinitely time to sleep enough after those rather hyperactive weeks of fixing the bus and otherwise preparing the trip in Finland. Before moving the caravan towards more south two thing happened. 1) The cows came running when Jari-Matti started to play a drum. They stood in front of him and listened silently. But then, suddenly a change in the rhythm made them run away. Who knows about cows… 2) We had the honour to have four local teenagers for a visit. After some chat, soccer session and their studying of the structure of the OssiBussi machine, the boys took us to the big hay barn where we ran, played tag and jumped around together. Two of them came a couple of kilometers in the bus while other two rode their mopeds. But after all they decided to stay in the village, and we continued our trip. Muddy, bumpy roads, an asphalted highway, a couple of sand paths and we are here: by the sea.

3.9. Leaving Launkalne/Smiltene in central Latvia

So Andris felt the charm of OssiBussi in his heart and is now one of us. Three days we picked and ate mushrooms; enjoyed the diverse forest around our local friends’ house in the countryside. Was good to stop; settle down for a while. It says”karlek” on a piece of paper on our kitchen window, that’s “love” in Swedish, and we are ready to move on towards Kaunas, Lithuania.

9.9. Somewhere in Ukraina

One laundry- and hair cutting day by a lake in southern Poland: one cow per family, it seemed. The most beautiful smile of the old lady in the neighborhood. Witnessing and doing authentic movement, chapati by campfire, some children from the village and a rather serious and multilayered discussion about the ethics of video camera use; other documentation, about the differences of human eye and a camera lens, the effects of their presence to one’s being. About how/whether this project and our personal lives are inseparable, and how/why is that so. We have had several smaller and bigger conversations about what it is like for each of us to be here on this trip, with these people and him/herself. I see that even though we do have different ways of saying (and otherwise doing) things and of leaving somethings unsaid, and sometimes it’s hard to let your own ego stay behind (which causes unnecessary difficulties), we all have an honest will and interest to live together in this traveling community in peaceful and loving atmosphere. We can be strong together if we so want. Also talks about the community as one big brain have sometimes been rather interesting, even inspiring.

Sometimes it’s challenging to have so many mirrors around you (almost!) all the time. Fortunately it also seems that each of us can take his and her own space and time, too, and knows to give it to others.

Last night we easily pushed the bus over the border to Ukraina. Then we woke up at ruins of an abandoned gasoline station in the middle of north-ukrainan forest. After an experimental morning porridge we told some stupid jokes and headed towards south accompanied by a CD compiled by Kettumehu-Hanna in Finland. Gained some city driving experience in L’viv, a city of some 750 000 people. Watermelon and coffee made us to go to a plaza and play some music and jugglery. Small kids came openly to play with us. Grownups kept more distance but smiled and some even moved a little bit to the rhythm. Greetings to the whistle player from Boston and the young hippie lovers in their school uniforms!

One interesting thing on this trip are the facial expressions of people who see the bus on the road. Many smile and wink and wave at us on the streets. With most busdriver-colleagues the driver wave their hands.

//suvi