Vaella Laella

Kirgiisia on jurttien ja nomadiperinteen kaunis maa, täällä ei voi olla kokematta aitoa nomadihenkeä ja parhaimmillaan se on jurtassa!! Jo jonkin aikaa sitten virisi meillä tuuma tuoda jurtta taikka kaksi Bussin katolla Suomeen osana taideprokkistamme ja lasten taidetyöpajakäyttöön.

Aikeet jurtan hankintaan on kevaalla, kunhan oikeat rahoituskanavat loytyvat:) Olemme jo aloittaneet tutkimukset Bertan löytämiseksi ja ennenkaikkea alkaneet opiskella jurttaan liittyviä perinteitä, joita riittää. Jurtta on alun perin ollut paimentolaisperheiden asumus vuoristolaaksoissa; kätevä kokoonlaitetta koti voi aina liikkua sinne missä karjan on paras laiduntaa eli ruoho on vihreintä. Nykyisinkin kesäisin tuhansittain jurttia pystytetään korkeammallekin vuoristoon, ilmasto on siellä kesäisin mieluisa. Kesäleiriä kutsutaan nimellä jailoo ja siellä asutaan tavallisesti huhtikuusta syyskuun loppuun.

Pääsimme yhden päivän aikana tutustumaan jurtan pystyttämiseen ja purkamiseen paikallisessa perheessä Balychissa.

In Kyrgyzstan, in the nomadic land of yurts and beautiful mountains, we came up with the idea to travel back home with a yurt on our roof top… Yurt will be part of our art project and in art camp use later in Finland.
In search of the right one; Bertha the Yurt, we have already learnt a lot about local traditions concerning yurts and handicrafts used in them. Also, we during one day we got to set up and take down a yurt in a local family. So much to learn still, we continue our explorations…

As part of the international world march for Peace, we wanted to make some peaceful action in the capital of Kyrgyzstan. It came out to be a happening for Friendship and Peace on a big Ala-Too Square in the very centre of Bishkek. We were three hours teaching people to make the ribbons of Friendship! Me, Gabriel, Eeva and Christian from Germany entered the square with our box of colourfull strings and Invitation in Russian saying: THIS IS THE DAY OF PEACE! JOIN US TO MAKE A RIBBON OF FRIENSHIP FOR YOURSELF OR FOR YOUR FRIEND. IT IS A FREE WORKSHOP!

so, first we needed to practise a bit… me and Ariane at work:)

Teachers are now Friends and ready for the Square!

Our Magic box of the strings

Tens of people made their ribbons and some more were the audience:)

The link to the page of the World March of Peace and Non-violence: http://www.theworldmarch.org/index.php?secc=october2&acc=verid&octid=160

heii

innostuin piirteleen matkameininkeja kuviksi ja sarjiksiksi… Tassa pari ruutua. Ossin Ystaville tarjoilemme niita jatkossa enemmankin. Eli jos olet vain unohtanut liittya iloiseen Yhdistykseemme niin viela ehtii!! Tassa linkki liittymiseen!

We spent maybe around ten days in Almaty area waiting for the Kyrgyz visa. Luckily there were mountains too and surely we were not the only ones waiting for visa to some direction…So, we had nice International Base Camp next to Tian Shan mountains!

Camilles hairdressing day

Christophe, the belgian lawyer and the -give-away- chair from OssiBus

Checking the road out of Almaty…

aaaand so we did… Great Canyon on the way to Kyrgyzstan border (thanks for the advice Jul & Cam)

welcome Fullmoon, Byebye Kazakhstan!!

…Heti eka päivänä Kazakstanissa saatiin tuta nahoissamme mihin oltiin tultu: iltapäivän kuumuudessa astutiin Bussista ulos ja naamalle leuhahti tuuli, joka ei sittenkään ollut mikään vilvoittava tuulonen vaan melkein polttavan kuumaa ja hiekkaista. Uih. Ensikauhua huojensi onneksi Kaspianmeri, jonka aalloista sai vähän helpotusta. Edessä olisi tuhansia kilometrejä Kazakstanin aavikkoa, tietöntä tietä tässä kasvittomassa maastossa, joka hehkuu yli neljänkymmenen asteen lämmössä… Mikä Ihme sai mut tulemaan tänne..??

Tieksikin kutsuttu - kind of road of Kazakhstan 

No, sitä olenkin sitten ihmetellyt näidem viikkojen aikana, kun panokset ja haasteet kovenivat kilometrien myötä.. Ensimmäinen viikko matkattiin ranskalaisten maailmanpyöräilijöitten, Pierren ja Janien kanssa (Kjih, alun perin heidän polkupyörät oli meidän Bussissa jemmassa meren ylityksen ja tullin ajan, mutta kas vain jäivät kyytiin!).

Heti ensiviikolla Kazakstanin tiet esittelivät haasteitaan, hiekkatie oli täynnä pientä reikää, monttua ja kuoppaa koettavaksi. Opimme myöskin, että kestääksemme kuumuuden, paras lähteä tienpäälle auringon noustessa viiden jälkeen. Leiripaikan valinta olikin sitten joidenkin tuntien ajon jälkeen harvinaisen helppoa; sen kun vaan ajaa “tieltä” arolle, jota piisaa silmänkantamattomiin… Aavikon varjoksi rakensimme pressusta Bussin yhdelle kyljelle katoksen, jossa onkin sitten tullut elbailtua pitkiä kuuuuuumia päiviä.. Aavikon rutiiniksi muodostui nämä katoksen rakennushommat ja vesimeloonit…(Viileinä ne ei tietty pysy niinkun ei juomavesikään).

Kodinrakennushommissa - Building up desert home with French  companion 

Siesta 

Coffee for boys 

Sata kiloa aavikkoruokaa - one hundred kilos of emergency food:)

Ranskikset loikkasivat viikon aavikkohikoilun jälkeen Almatyn junaan (yli 60 tuntia junailua, ei kovin herkkua liene sekään ollut). Me jäljellejääneet, jotka siis oltiin mie, Gabriel ja Aylin rytkyttelimme uusiin haasteisiin, joita onkin ollut riittämiin. Eräänä päivänä tie, joka oli ollut vaihteeksi asfalttipintaista, katosi tyystin ja näytti muuttuvan kahtakauheammaksi kuopaksi. Karttaan tie oli kuitenkin merkitty isoimmalla merkillä tässä maassa. Tiedusteltuamme reitistä, todellakin valkeni, että tämä ON päätie ja tälläisema se jatkuu seuraavat parisataa kilometriä. Ei kovin naurattanut, kun tie näytti dynamitti-työmaalta ja Ossiparka oli kuiteskin tarkoitus luotsata noiden monttujen yli. Jonkun kerran lapioitiin tietä ja eräänkin kraatterin kohdalla ihmetellessä sattui juuri kaksi isoa kivilastillista kuorma-autoa ajamaan paikalle ja heiltä saimme kuopan täytteeksi isoja kiviä ja taas matka jatkui.

Tientäyte saapui juur parahiksi - Right on time! Some filling for the road arrived 

Siitä voi sitten tiensä valita - choices of the Life

Mutta Ihmehän se olisi jos Ossi ei olisi moisesta menosta moksiskaan… Kyllähän se vanhalla veikolla jäsenissä tuntuu. Ensinnä oven alta kokonainen metallipalkki kolisi irti. Myöhemmin koko oven kynnys rusahti. Sitten puhkesi ikään kuin harjoittelumielessä yksi rengas, varsin hyvällä tiepätkällä (kyllä vain, yhtäkkiä tie olikin upouutta asfalttia, mutta ei liian kauaa toki.) Seuraavana aamuna kytkinpedaali sanoi plup-plup eikä toiminut lainkaan. Oopsis. Oltiin keskellä-ei-mitään, tiellekin ehkä kilometri. Pienten psyykkausten jalkeen miä ja Aylin työnnettiin ja Gaabo sai jotenkin ihmeesti runtattua auton vaihteille niin että päästiin tielle. Siitä lähtien ajotekniikaksi tuli sitten, että me puskettiin Bussia ja saatiin se käyntiin kolmoselle ja sitten pingottiin bussin perässä jota ei siis enää voinut pysäyttää. Kivat huvit helteessä näillä turisteilla.

Aina kun aattelin, että ei tää nyt voi enää pahemmaks mennä niin jotain kinderiä mutkahti vielä nurkan takaa. Niinpä tän rikkinäisen kytkimen kera ajeltiin taas ihan persreikä-teitä, yhdellä vaihteella siis. Erääsä kohdassa tie oli vaan hiekkakinosta niinkun merenrannalla ois ajanut. Bussi jäi sutimaan ja jumiin. Samalla etapilla oli iso rekka jumissa myös (voi niitä, ajavat kenties samaa reittiä joka viikko!). Saatiin hyvät vinkit rekkamieheltä: voidaan vaihtaa vaihde nostamalla tunkilla eka bussin takarenkaat ilmaan. Onnistui, mutta samaan syssyyn huomattiin että toinenkin takarengas on räjähtämässä. Juhuu… Antaa tulla vaan, kaikki vaan tänne, kyllä korjataan! Jokunen tovi niissä hiekoissa meni ennenkuin oltiin taas liikkeellä. Sinä päivänä saldo oli 12 tuntia ajossa, 80 kilometriä. Työntäen käyntiin ja sitten yhdellä vaihteella, ykkösellä tai kakkosella hietikkoköröttelyä. Nami.

Tavoitteena oli selvitä vikaisella kytkimellä Aralskiin remontoimaan haavereita. Parisataa kilometriä Aralskiin otti pari kokonaista päivää. Aralsk oli saavutus sinänsä ja pitäjästä löytyi autokorjaamo, jossa vietimme seuraavan vuorokauden. Korjaamon poitsut paikansivat kytkimestä tippuneen osan, mutta kertoivat ettei semmoista uutta löytyisi lähimain, mutta voisivat korvata puuttuvan osan omin konstein. What to do, pakkohan täältä on poiskin päästä. Kuitenkin tuntien työn jälkeen paljastui, että auton alla oli tapahtunut melkoista puljausta ja puuttuva osanen oli korvattu rautalangalla.

Mekaanikot breikillä - having the break on carage 

Mini-driver of OssiBussi!

Jokunen tunti lisää ja kello yhdentoista aikaan illalla heput olivat saaneet kytkimen ajokokeiluun. Siinä kokeilussa sitten korjaamon setä ajeli Ossille hivenen liian jyrkästä rinteestä, jonka seurauksena Bussin takaseinä repesi. Itse kytkin oli tullut moninkerroin raskaammaksi (sitä saa nyt puskea melkein kaksin jaloin) mutta aloimme ymmärtää että tämä on nyt parasta mitä täältä voi saada. Seuraava päivä menikin sitten takaseinää korjaillessa ja illan tullen oltiin perin kypsiä ulos Aralskista.

Auuuuu!

Mutta kuten aina, nytkin elämällä oli meille eri suunnitelma: poiketessamme internetissä, tapasimme herttaisen tytön, 21-vuotiaan Marhaban, joka ystävällisesti kutsui meidät kotiinsa. Tottakai! Ossi-Jättiläinen ei mahtunut portista pihaan, vaan sepä ei ollut ongelma, alta aikayksikön perheen isukki oli nykäissyt portin yläpuomin irti ja tervetuloa! Ihana perhe! Ihana lepo! Suihku! Kazakstanilainen koti ja ystävälliset hymyt! Paikallista ruokaa (piti-poimia-perunat-makkaroiden seasta-mutta-ei-se-mitään)! Suloisia pikkuvekkulipoikia! Rauhaa! Maailmankaikkeus päätti taas lahjoa meitä aavikon-näännyttämiä oikein erityishellyydellä. Kiitos Kiitos Kiitos. Todellakin, jo yksi lempeä ihminen voi tehdä maailmasta niin paljon kauniimman!

Huvittavin osa tarinaa on, että kun tapasimme Marhaban, hän oli tullut nettiin etsiäkseen tietoa joogasta (mutta ei ehtinyt sitä etsiä koska törmäsi meihin). Me puolestaan olimme remontoineet Bussia yltä ja päältä mutta ovikynnys oli yhä säpäleinä, joten metallisepän tiesimme lähitulevassa tarvitsevamme: Kas vain, Marhaban isä on metalliseppä ja verstas pihamaalla, Ossi parkkeerasi kaksi metriä verstaan ovelta ja suitsait kynnys on nyt upohieno! Ja Marhaba sai ensitiedot joogasta.

Ossin kynnyspalkki korjauksessa - fixing the doorstep

Aralskin reissun venähtämisestä oli myös se ilo, että törmäsimme OssiBussin pikkusiskoon!!!

Marhaba, Gabriel. Lisa, Johannes ja Aylin

UIH, saksalainen Rosi Car matkustajineen (Johannes ja Lisa) pisti silmään katukuvassa ja sielulaisiahan sieltä taas löytyi! Kaverukset olivat matkalla päinvastaiseen suuntaan (God Bless heidän hiekka-aavikkoajoaan!) ja tulossa siis Kirgiisiasta, josta näimme uijui-niin-kauniita kuvia, että sinne on totta tosiaan mentävä näiden haasteiden jälkeen. Tarvii vuoria, vettä, vihreetä, jurttia!!! Tarvii! Tahtoo!

Aralskista seuraavaan isompaan kaupunkiin Shymkentiin matka kartta sanoo 900 kilometriä ja nyt onkin ollut jännitysmomenttina miten Aralskin poikien tee-se-itse-kytkin kestää. Nyt, sata kilsaa ennen kaupunkia ollaan taas samassa pisteessä kuin ennen korjausta. Eli taas saadaan yks vaihde päälle työntäen ja sillä mennään (kaupunkiajossa, liikennevaloissa tää on aikas jäntskää).

Aavikko on siis haastanut meitä ja Ossia hurjasti, ensisijaisesti päämäääränä on ollut taittaa aavikkokilometrejä. Täytyy todeta, että ossi the bussi on kyllä taika-auto, sillä ilman kytkin autoa harvemmin saa ulos aavikolta ja muutenkin monesta mutkasta on menty Pyhällä Hengellä! Vaikka välillä matkailu tulee jo korvasta ulos, niin Sydän kiittää kyllä urheaa Bussia ja urheaa matkaseuraani, wow.

Perhevierailulla - visiting one Family near Turkistan 

Vaikka maisema tuntuu olevan yksi ja sama tuhansien kilometrien jälkeen, kuitenkin maan henkeen ja historiaan on syntynyt joitakin siltoja: muinoin täällä on ollut vahva shamanistinen perinne. Ei paljon näy eikä kuulu enää, mutta henki liikkuu ja lämmittää. Haukkoja ja kotkia on ahkerasti pyörtänyt Bussin ympärillä, ajoittain todellisina suunnannäyttäjinä. Kavipa leirissa pieni poikueesta hylatty haukanpoikakin joka jo meinattiin evakuoida matkaan mukaan mutta elvytystoimista huolimatta pikkuinen ei selvinnyt muutamaa tuntia pitempaan. Surku… niin pienessa olennossa niin suuri pedon voima!

No mutta.. tarinat Shymkentista eteenpain pian pian!

Yes, we are in Kazakstan, have been crossing the (endless) desert for 10 days in about +45 degrees.. ou yeah and some more thousands of kilometres to go…. Luckily we got some nice French companion for the first week, Janie and Pierre on their cycling journey towards east. Now they are already in Almaty but we still jump up and down on the holey roads of Kazakstan… really, at times roads are just a big Hole… Ossi is a Super Bus in these conditions!!

So what we see from the windows is endlessly empty land desert desert desert… some camels here and there… (so sweet)… This certainly is the time of challenge… But there is always Hope… after next thousand kilmoters it shoul;d be some trees already :)) Heading towards Almaty where Eeva will join us and lets see maybe Kyrgystan next (Mountains, uaah, rivers, waterfalls… waiting for that!!)

More pictures and stories will follow… now we flow on… Love

xxx

As we have shared, entering to Azerbaijan wasn’t easy, so what do you think about getting out of there… not too easy also… There is a ferry boat sailing between Baku and Aktau in Kazakstan, Ferry comes evey now and then and leaves when it is full of cargo. It took some days to wait for this ferry in the harbour and the ticket we were allowed to buy only when the boat has arrived. Because of bringing the Bus to the Ferry we needed to run between few offices bargaining hard of the prices. In the end we paid 95euro each person and 250 euros of the Bus.

Unlike all the warnings of horror-36-hours-on the Caspian Sea after all the journey overseas was like lovely hotel weekend in Great companion! We got own cabin with toilet and shower (!!!) and with our French co-travellers we spent nice time on board cooking and playing. Thanks Pierre, Janie, Camille, and Julian and the guys on the port too!

Pictures from yesterday! Luckily we parked next to Art Academy of Baku and got invited to visit and found some enthusiastic painters:) Ossi is Thanking You of the new colours !!!

…And we are thanking you of the great evening and delicious meal ****

Shortly in English too,

we have been exploring Azerbaijan three weeks now, done succesfully the visa work for Kazakstan and Uzbekistan, met many hospitable people, as well as some not so nice ones… Seen the landscape turning from green to the treeless desert… Seen the oil bumps all over by the coast. BAku city is built to desert, as crazy as it is…  I admire people living in these conditions such in the temperature of 40 celsius degrees it really feels like summer. Said bye-byes to Veera who travelled back to Europe after five months excursion with us…

 Bakuuu

Especially beautiful it has been to meet the artists of the country; one on-the-road artist; Chingiz Azizov, 63years old keeping his exhibition by the road somewhere before Baku.

ALso, in the city we got in touch with the students of Art Academy who did some nice new decorations to our moving installation, pictures in the next chapter!

SO, ´tomorrow we shall move to the harbour and wait until there comes a cargo ship taking us over the oily Caspian Sea… The trip is said to take time anything between 16 and36 hours so lets see..

Humps, muutama viikko Azerbaizanin maassa on hurahtanut siivellä. Tulimmekin tällä kertaa aika sukkelaan kohti pääkaupunkia Georgian pitkittyneistä viisumisäädöistä viisastuneina… aatoksena siis varata hyvin aikaa Kazakstanin ja Uzbekistanin viisumihommiin ynnä rahtilaivan odotteluun (joka siis yli Kaspianmeren meidät kuljettaa…) Alkumatkasta maasto oli vielä vehreää, mutta aika pian kävi selväksi, että tässä maassa vettä saa etsiä.. Jokia ei ole paljon ja sitten kun sellaisen löytää vettä virtaa pieni noro joen uoman keskelle.

Ja hellelukemissa mennään, nelissäkymmenissä lämpötilat huitelee, varjoja etsiskellessä. Azerbaizanilainen lempeys otti meidät heti aluksi vastaan, vierailimme kolmen sukupolven perheessä. Siellä saimme myös todistaa perheentytön, noin kymmenvuotiaan piirtävän elämänsä ensimmäistä kertaa liiduilla. Sitä prosessia oli hieno seurata, aroin vedoin lopulta uskaltautui piirtämään enemmän. Annoimme hälle lahjaksi liidut ja paperia.

Eräänä päivänä juuri iltapäivän kuumuudessa etsimme jotakin varjoja ja kiljahtelimme siis jokaisen puun kohdalla, vaan ei ollut Bussin mentävää koloa ja muutoin maasto alkoi olla aavikkoa.

Yhtäkkiä näimme tienpenkassa muutaman teltan ja pakettiauton, jonka katolla oli teltta myös. Ei voi olla muu kuin joku sielulais-kulkuri. No, sehän se.

 Azerilainen taiteilija Chingiz Azizov näyttelytelttoineen. Hänen avullaan saimme Bussin joen läheisyyteen ja löytyipä sieltä herttainen paimen-pariskuntakin ja taas meidät istutettiin chai-pöytään.

Pari yötä viivyimme, viimeisenä yönä tuli myrsky ja myrsky rysäytti tullessaan Chingizin näyttelyteltan kasaan. voi surku! Keräilimme hänen kanssaan tauluja turvaan, se mitä vielä pelastettavissa oli.  Chingiz itse naureskeli kohtalolleen ja dokumentoi taidetelttaansa joka oli vain läjä kangasta ja törröttäviä taulunkehyksiä. Rujo näky jotenkin, maisematauluja kultakehyksissään ihan vedestä kupruilevina.

Bakua lähestyessä maa olikin sitten ehtaa aavikkoa viimeiset parisataa kilsaa, ei puun puuta varjon varjoa. Aika karua.

Tie oli ajoittain monttua, mutta ennakkoon meitä varoiteltiin pahoista teistä ynnä sitäkin pahemmista pollareista, joille pitää pulittaa lahjuksia… mutta nämä varoitukset osoittautui turhiksi: pahempiakin teitä on menty ja yksikään poliisi ei ole pyytänyt rahaa, sensijaan tarjoutunut auttamaan, jos tarvitsemme kaupasta jotain ynnä yksi pollari kiikutti meille shamppanjapullon. Että eivät ole olleet ongelmaksi.

Mutta haasteellisia hetkiä koimme viimeisessä leirissämme ennen Bakua. Pimeän tullen joukko kylänmiehiä (juovuksissa, joskin täällä se on harvinaisempaa) tuli Bussille ja tavoitteena oli vain yksi juttu: seksiä. Heitä kun “sattumoisin” oli juuri neljä miestä kuten meitä oli neljä naista (ynnä Gabriel  bodygaardina). He esittivät olevansa jotenkin vastuullisia alueesta ja sanoivat, että meidän tulisi lähteä. Lopulta he vaativat että riittää jos yksi meistä sekstailee heidän kanssa niin sekin riittää. Pari tuntia meni väitellessä heidän kanssaan (ja anellessa enkeleitä), Aylin piti heille myöskin Allahin nimeen turkinkielisen moraalisaarnan..  Lopulta saimme heidät häviämään soittamalla eräälle paikalliselle kaverille Sefalle, joka aiemmin oli piipahtanut leirissä ja jättänyt numeronsa. Hänen avustuksellaan ajelimme keskellä yötä metropoliin Bakuun Sefan uutuudenkiiltävässä autossa hätävilkut välkkyen:) Ja ruhtinaallinen oli vastaanotto jatkui kaupungissa, kävimme aamuyön aterialla ravintolassa näiden uljaiden poikien piikkiin. Kiitos maailmankaikkeus, joka lähetti tuommoiset ritarit niiden räyhämiesten jälkeen, kuin tasapainottaakseen kokemaamme vääryyttä.

Kieltämättä täällä on jo saanut tuta, että naisen asema on eri kuin Euroopassa, joskin etenkin Baku on hurjasti länsimaistunut kuulemani mukaan viimeisten viiden vuoden aikana. Yleismeininki on, että kaikki kuppilat on miehiä täynnä ja miehiä myöskin ovat kaikki, jotka meitä tulevat puhuttelemaan. Naiset pysyvät sivussa. Ilmeisestikin prostituutio kukoistaa ja discot on kuulemma pääasiallisesti paikkoja, joista poimia prostituoituja matkaan. Ei sitten mentykään discoileen, vaikka meinattiin. Kuitenkin ajatellen, että tämä on muslimimaaa, säänöt on aika vapaita, ei huivipakkoa tai muita koodeja. Mutta katseita ja tuijotuksia saa kyllä tuta joka päivä ja Bakun metro on se ykköharjoitus sietää katseet kehossaan.

Tällä kertaa viisumipisnekset sujui hyvässä sykkeessä ja nyt passeissa koreilee jo sekä Kazakstanin että Uzbekistanin viisumit.. Veera lähti eilen kohti Eurooppaa, hänen “kaksiviikkoisensa” Bussin matkassa olikin sitten viisi kuukautta vai oliko se yksi pitkä päivä… Tuhannen halausta tytölle, joka juuri nyt huristaa pitkän linjan bussilla Istanbuliin.. Tässä kuvassa vielä Veeru Ossin matkassa öljytankkimaisemissa “JAmes Bond Oil Fieldilla” Bakun kupeessa…