Vaella Laella

…Heti eka päivänä Kazakstanissa saatiin tuta nahoissamme mihin oltiin tultu: iltapäivän kuumuudessa astutiin Bussista ulos ja naamalle leuhahti tuuli, joka ei sittenkään ollut mikään vilvoittava tuulonen vaan melkein polttavan kuumaa ja hiekkaista. Uih. Ensikauhua huojensi onneksi Kaspianmeri, jonka aalloista sai vähän helpotusta. Edessä olisi tuhansia kilometrejä Kazakstanin aavikkoa, tietöntä tietä tässä kasvittomassa maastossa, joka hehkuu yli neljänkymmenen asteen lämmössä… Mikä Ihme sai mut tulemaan tänne..??

Tieksikin kutsuttu - kind of road of Kazakhstan 

No, sitä olenkin sitten ihmetellyt näidem viikkojen aikana, kun panokset ja haasteet kovenivat kilometrien myötä.. Ensimmäinen viikko matkattiin ranskalaisten maailmanpyöräilijöitten, Pierren ja Janien kanssa (Kjih, alun perin heidän polkupyörät oli meidän Bussissa jemmassa meren ylityksen ja tullin ajan, mutta kas vain jäivät kyytiin!).

Heti ensiviikolla Kazakstanin tiet esittelivät haasteitaan, hiekkatie oli täynnä pientä reikää, monttua ja kuoppaa koettavaksi. Opimme myöskin, että kestääksemme kuumuuden, paras lähteä tienpäälle auringon noustessa viiden jälkeen. Leiripaikan valinta olikin sitten joidenkin tuntien ajon jälkeen harvinaisen helppoa; sen kun vaan ajaa “tieltä” arolle, jota piisaa silmänkantamattomiin… Aavikon varjoksi rakensimme pressusta Bussin yhdelle kyljelle katoksen, jossa onkin sitten tullut elbailtua pitkiä kuuuuuumia päiviä.. Aavikon rutiiniksi muodostui nämä katoksen rakennushommat ja vesimeloonit…(Viileinä ne ei tietty pysy niinkun ei juomavesikään).

Kodinrakennushommissa - Building up desert home with French  companion 

Siesta 

Coffee for boys 

Sata kiloa aavikkoruokaa - one hundred kilos of emergency food:)

Ranskikset loikkasivat viikon aavikkohikoilun jälkeen Almatyn junaan (yli 60 tuntia junailua, ei kovin herkkua liene sekään ollut). Me jäljellejääneet, jotka siis oltiin mie, Gabriel ja Aylin rytkyttelimme uusiin haasteisiin, joita onkin ollut riittämiin. Eräänä päivänä tie, joka oli ollut vaihteeksi asfalttipintaista, katosi tyystin ja näytti muuttuvan kahtakauheammaksi kuopaksi. Karttaan tie oli kuitenkin merkitty isoimmalla merkillä tässä maassa. Tiedusteltuamme reitistä, todellakin valkeni, että tämä ON päätie ja tälläisema se jatkuu seuraavat parisataa kilometriä. Ei kovin naurattanut, kun tie näytti dynamitti-työmaalta ja Ossiparka oli kuiteskin tarkoitus luotsata noiden monttujen yli. Jonkun kerran lapioitiin tietä ja eräänkin kraatterin kohdalla ihmetellessä sattui juuri kaksi isoa kivilastillista kuorma-autoa ajamaan paikalle ja heiltä saimme kuopan täytteeksi isoja kiviä ja taas matka jatkui.

Tientäyte saapui juur parahiksi - Right on time! Some filling for the road arrived 

Siitä voi sitten tiensä valita - choices of the Life

Mutta Ihmehän se olisi jos Ossi ei olisi moisesta menosta moksiskaan… Kyllähän se vanhalla veikolla jäsenissä tuntuu. Ensinnä oven alta kokonainen metallipalkki kolisi irti. Myöhemmin koko oven kynnys rusahti. Sitten puhkesi ikään kuin harjoittelumielessä yksi rengas, varsin hyvällä tiepätkällä (kyllä vain, yhtäkkiä tie olikin upouutta asfalttia, mutta ei liian kauaa toki.) Seuraavana aamuna kytkinpedaali sanoi plup-plup eikä toiminut lainkaan. Oopsis. Oltiin keskellä-ei-mitään, tiellekin ehkä kilometri. Pienten psyykkausten jalkeen miä ja Aylin työnnettiin ja Gaabo sai jotenkin ihmeesti runtattua auton vaihteille niin että päästiin tielle. Siitä lähtien ajotekniikaksi tuli sitten, että me puskettiin Bussia ja saatiin se käyntiin kolmoselle ja sitten pingottiin bussin perässä jota ei siis enää voinut pysäyttää. Kivat huvit helteessä näillä turisteilla.

Aina kun aattelin, että ei tää nyt voi enää pahemmaks mennä niin jotain kinderiä mutkahti vielä nurkan takaa. Niinpä tän rikkinäisen kytkimen kera ajeltiin taas ihan persreikä-teitä, yhdellä vaihteella siis. Erääsä kohdassa tie oli vaan hiekkakinosta niinkun merenrannalla ois ajanut. Bussi jäi sutimaan ja jumiin. Samalla etapilla oli iso rekka jumissa myös (voi niitä, ajavat kenties samaa reittiä joka viikko!). Saatiin hyvät vinkit rekkamieheltä: voidaan vaihtaa vaihde nostamalla tunkilla eka bussin takarenkaat ilmaan. Onnistui, mutta samaan syssyyn huomattiin että toinenkin takarengas on räjähtämässä. Juhuu… Antaa tulla vaan, kaikki vaan tänne, kyllä korjataan! Jokunen tovi niissä hiekoissa meni ennenkuin oltiin taas liikkeellä. Sinä päivänä saldo oli 12 tuntia ajossa, 80 kilometriä. Työntäen käyntiin ja sitten yhdellä vaihteella, ykkösellä tai kakkosella hietikkoköröttelyä. Nami.

Tavoitteena oli selvitä vikaisella kytkimellä Aralskiin remontoimaan haavereita. Parisataa kilometriä Aralskiin otti pari kokonaista päivää. Aralsk oli saavutus sinänsä ja pitäjästä löytyi autokorjaamo, jossa vietimme seuraavan vuorokauden. Korjaamon poitsut paikansivat kytkimestä tippuneen osan, mutta kertoivat ettei semmoista uutta löytyisi lähimain, mutta voisivat korvata puuttuvan osan omin konstein. What to do, pakkohan täältä on poiskin päästä. Kuitenkin tuntien työn jälkeen paljastui, että auton alla oli tapahtunut melkoista puljausta ja puuttuva osanen oli korvattu rautalangalla.

Mekaanikot breikillä - having the break on carage 

Mini-driver of OssiBussi!

Jokunen tunti lisää ja kello yhdentoista aikaan illalla heput olivat saaneet kytkimen ajokokeiluun. Siinä kokeilussa sitten korjaamon setä ajeli Ossille hivenen liian jyrkästä rinteestä, jonka seurauksena Bussin takaseinä repesi. Itse kytkin oli tullut moninkerroin raskaammaksi (sitä saa nyt puskea melkein kaksin jaloin) mutta aloimme ymmärtää että tämä on nyt parasta mitä täältä voi saada. Seuraava päivä menikin sitten takaseinää korjaillessa ja illan tullen oltiin perin kypsiä ulos Aralskista.

Auuuuu!

Mutta kuten aina, nytkin elämällä oli meille eri suunnitelma: poiketessamme internetissä, tapasimme herttaisen tytön, 21-vuotiaan Marhaban, joka ystävällisesti kutsui meidät kotiinsa. Tottakai! Ossi-Jättiläinen ei mahtunut portista pihaan, vaan sepä ei ollut ongelma, alta aikayksikön perheen isukki oli nykäissyt portin yläpuomin irti ja tervetuloa! Ihana perhe! Ihana lepo! Suihku! Kazakstanilainen koti ja ystävälliset hymyt! Paikallista ruokaa (piti-poimia-perunat-makkaroiden seasta-mutta-ei-se-mitään)! Suloisia pikkuvekkulipoikia! Rauhaa! Maailmankaikkeus päätti taas lahjoa meitä aavikon-näännyttämiä oikein erityishellyydellä. Kiitos Kiitos Kiitos. Todellakin, jo yksi lempeä ihminen voi tehdä maailmasta niin paljon kauniimman!

Huvittavin osa tarinaa on, että kun tapasimme Marhaban, hän oli tullut nettiin etsiäkseen tietoa joogasta (mutta ei ehtinyt sitä etsiä koska törmäsi meihin). Me puolestaan olimme remontoineet Bussia yltä ja päältä mutta ovikynnys oli yhä säpäleinä, joten metallisepän tiesimme lähitulevassa tarvitsevamme: Kas vain, Marhaban isä on metalliseppä ja verstas pihamaalla, Ossi parkkeerasi kaksi metriä verstaan ovelta ja suitsait kynnys on nyt upohieno! Ja Marhaba sai ensitiedot joogasta.

Ossin kynnyspalkki korjauksessa - fixing the doorstep

Aralskin reissun venähtämisestä oli myös se ilo, että törmäsimme OssiBussin pikkusiskoon!!!

Marhaba, Gabriel. Lisa, Johannes ja Aylin

UIH, saksalainen Rosi Car matkustajineen (Johannes ja Lisa) pisti silmään katukuvassa ja sielulaisiahan sieltä taas löytyi! Kaverukset olivat matkalla päinvastaiseen suuntaan (God Bless heidän hiekka-aavikkoajoaan!) ja tulossa siis Kirgiisiasta, josta näimme uijui-niin-kauniita kuvia, että sinne on totta tosiaan mentävä näiden haasteiden jälkeen. Tarvii vuoria, vettä, vihreetä, jurttia!!! Tarvii! Tahtoo!

Aralskista seuraavaan isompaan kaupunkiin Shymkentiin matka kartta sanoo 900 kilometriä ja nyt onkin ollut jännitysmomenttina miten Aralskin poikien tee-se-itse-kytkin kestää. Nyt, sata kilsaa ennen kaupunkia ollaan taas samassa pisteessä kuin ennen korjausta. Eli taas saadaan yks vaihde päälle työntäen ja sillä mennään (kaupunkiajossa, liikennevaloissa tää on aikas jäntskää).

Aavikko on siis haastanut meitä ja Ossia hurjasti, ensisijaisesti päämäääränä on ollut taittaa aavikkokilometrejä. Täytyy todeta, että ossi the bussi on kyllä taika-auto, sillä ilman kytkin autoa harvemmin saa ulos aavikolta ja muutenkin monesta mutkasta on menty Pyhällä Hengellä! Vaikka välillä matkailu tulee jo korvasta ulos, niin Sydän kiittää kyllä urheaa Bussia ja urheaa matkaseuraani, wow.

Perhevierailulla - visiting one Family near Turkistan 

Vaikka maisema tuntuu olevan yksi ja sama tuhansien kilometrien jälkeen, kuitenkin maan henkeen ja historiaan on syntynyt joitakin siltoja: muinoin täällä on ollut vahva shamanistinen perinne. Ei paljon näy eikä kuulu enää, mutta henki liikkuu ja lämmittää. Haukkoja ja kotkia on ahkerasti pyörtänyt Bussin ympärillä, ajoittain todellisina suunnannäyttäjinä. Kavipa leirissa pieni poikueesta hylatty haukanpoikakin joka jo meinattiin evakuoida matkaan mukaan mutta elvytystoimista huolimatta pikkuinen ei selvinnyt muutamaa tuntia pitempaan. Surku… niin pienessa olennossa niin suuri pedon voima!

No mutta.. tarinat Shymkentista eteenpain pian pian!