Vaella Laella

Humps, muutama viikko Azerbaizanin maassa on hurahtanut siivellä. Tulimmekin tällä kertaa aika sukkelaan kohti pääkaupunkia Georgian pitkittyneistä viisumisäädöistä viisastuneina… aatoksena siis varata hyvin aikaa Kazakstanin ja Uzbekistanin viisumihommiin ynnä rahtilaivan odotteluun (joka siis yli Kaspianmeren meidät kuljettaa…) Alkumatkasta maasto oli vielä vehreää, mutta aika pian kävi selväksi, että tässä maassa vettä saa etsiä.. Jokia ei ole paljon ja sitten kun sellaisen löytää vettä virtaa pieni noro joen uoman keskelle.

Ja hellelukemissa mennään, nelissäkymmenissä lämpötilat huitelee, varjoja etsiskellessä. Azerbaizanilainen lempeys otti meidät heti aluksi vastaan, vierailimme kolmen sukupolven perheessä. Siellä saimme myös todistaa perheentytön, noin kymmenvuotiaan piirtävän elämänsä ensimmäistä kertaa liiduilla. Sitä prosessia oli hieno seurata, aroin vedoin lopulta uskaltautui piirtämään enemmän. Annoimme hälle lahjaksi liidut ja paperia.

Eräänä päivänä juuri iltapäivän kuumuudessa etsimme jotakin varjoja ja kiljahtelimme siis jokaisen puun kohdalla, vaan ei ollut Bussin mentävää koloa ja muutoin maasto alkoi olla aavikkoa.

 

Yhtäkkiä näimme tienpenkassa muutaman teltan ja pakettiauton, jonka katolla oli teltta myös. Ei voi olla muu kuin joku sielulais-kulkuri. No, sehän se.

 Azerilainen taiteilija Chingiz Azizov näyttelytelttoineen. Hänen avullaan saimme Bussin joen läheisyyteen ja löytyipä sieltä herttainen paimen-pariskuntakin ja taas meidät istutettiin chai-pöytään.

Pari yötä viivyimme, viimeisenä yönä tuli myrsky ja myrsky rysäytti tullessaan Chingizin näyttelyteltan kasaan. voi surku! Keräilimme hänen kanssaan tauluja turvaan, se mitä vielä pelastettavissa oli.  Chingiz itse naureskeli kohtalolleen ja dokumentoi taidetelttaansa joka oli vain läjä kangasta ja törröttäviä taulunkehyksiä. Rujo näky jotenkin, maisematauluja kultakehyksissään ihan vedestä kupruilevina.

Bakua lähestyessä maa olikin sitten ehtaa aavikkoa viimeiset parisataa kilsaa, ei puun puuta varjon varjoa. Aika karua.

 

Tie oli ajoittain monttua, mutta ennakkoon meitä varoiteltiin pahoista teistä ynnä sitäkin pahemmista pollareista, joille pitää pulittaa lahjuksia… mutta nämä varoitukset osoittautui turhiksi: pahempiakin teitä on menty ja yksikään poliisi ei ole pyytänyt rahaa, sensijaan tarjoutunut auttamaan, jos tarvitsemme kaupasta jotain ynnä yksi pollari kiikutti meille shamppanjapullon. Että eivät ole olleet ongelmaksi.

Mutta haasteellisia hetkiä koimme viimeisessä leirissämme ennen Bakua. Pimeän tullen joukko kylänmiehiä (juovuksissa, joskin täällä se on harvinaisempaa) tuli Bussille ja tavoitteena oli vain yksi juttu: seksiä. Heitä kun “sattumoisin” oli juuri neljä miestä kuten meitä oli neljä naista (ynnä Gabriel  bodygaardina). He esittivät olevansa jotenkin vastuullisia alueesta ja sanoivat, että meidän tulisi lähteä. Lopulta he vaativat että riittää jos yksi meistä sekstailee heidän kanssa niin sekin riittää. Pari tuntia meni väitellessä heidän kanssaan (ja anellessa enkeleitä), Aylin piti heille myöskin Allahin nimeen turkinkielisen moraalisaarnan..  Lopulta saimme heidät häviämään soittamalla eräälle paikalliselle kaverille Sefalle, joka aiemmin oli piipahtanut leirissä ja jättänyt numeronsa. Hänen avustuksellaan ajelimme keskellä yötä metropoliin Bakuun Sefan uutuudenkiiltävässä autossa hätävilkut välkkyen:) Ja ruhtinaallinen oli vastaanotto jatkui kaupungissa, kävimme aamuyön aterialla ravintolassa näiden uljaiden poikien piikkiin. Kiitos maailmankaikkeus, joka lähetti tuommoiset ritarit niiden räyhämiesten jälkeen, kuin tasapainottaakseen kokemaamme vääryyttä.

Kieltämättä täällä on jo saanut tuta, että naisen asema on eri kuin Euroopassa, joskin etenkin Baku on hurjasti länsimaistunut kuulemani mukaan viimeisten viiden vuoden aikana. Yleismeininki on, että kaikki kuppilat on miehiä täynnä ja miehiä myöskin ovat kaikki, jotka meitä tulevat puhuttelemaan. Naiset pysyvät sivussa. Ilmeisestikin prostituutio kukoistaa ja discot on kuulemma pääasiallisesti paikkoja, joista poimia prostituoituja matkaan. Ei sitten mentykään discoileen, vaikka meinattiin. Kuitenkin ajatellen, että tämä on muslimimaaa, säänöt on aika vapaita, ei huivipakkoa tai muita koodeja. Mutta katseita ja tuijotuksia saa kyllä tuta joka päivä ja Bakun metro on se ykköharjoitus sietää katseet kehossaan.

Tällä kertaa viisumipisnekset sujui hyvässä sykkeessä ja nyt passeissa koreilee jo sekä Kazakstanin että Uzbekistanin viisumit.. Veera lähti eilen kohti Eurooppaa, hänen “kaksiviikkoisensa” Bussin matkassa olikin sitten viisi kuukautta vai oliko se yksi pitkä päivä… Tuhannen halausta tytölle, joka juuri nyt huristaa pitkän linjan bussilla Istanbuliin.. Tässä kuvassa vielä Veeru Ossin matkassa öljytankkimaisemissa “JAmes Bond Oil Fieldilla” Bakun kupeessa…