Vaella Laella

Elkhovosta löytyneiden yhteyksien kautta löysimme ensin Lesovon
kylään, josta tiesimme etsiä englantilaisen Beverlyn baarin. Beverly
ottikin asiakseen markkinoida meidän saapumisestamme kylään
paikallisille lapsille ja niinpä iltapäivä vierähti puistossa
rummutellen, palloa pelaten ja jälleen myös värit olivat tarjolla.
Kielimuurien yli loikittiin taas rytmeillä, leikeillä ja väreillä.
Meno oli välillä riehakastakin ja totesimmekin jälkikäteen, että kolme
tuntia puistocembaloita kaikilla mausteilla alkaa olla maksimiaika.
Mutta suuri ilo seitsenhenkisestä joukosta; toiset jaksoivat vielä
jatkaa, kun osa vetäytyi bussiin ruuanlaittohommiin. Jokseenkin
huvittavaa oli kylläkin kokkailla siinä puiston laidalla, kun paljon
uteliaita silmiä kävi kurkkimassa ikkunasta sisään.

Beverly, joka oli muuttanut kylään neljä vuotta sitten ja perustanut
viime keväänä baarin, muutti omat lomamatkasuunnitelmansa ja tilasi
meiltä tulishown illaksi ja kutsui puistoon kyläläisiä. Sanna, minä ja
Gabriel pyöriteltiin tulta Suvin, J-M:n, Andrisin ja Davidin rumpujen
rytmeissä. Illan aikana saimme häkeltyä kohtaamastamme vieraanvaraisuudesta ja anteliaisuudesta: Bev tarjosi meille ruuat ja juomat baarissaan ja sitten paikalliset halusivat
lahjoittaa kymmenien eurojen kolehdin, puhumattakaan niistä
drinkeistä, joita pöytäämme kannettiin pitkin iltaa.

Sitten otimme suunnan Ivailovgradiin, lähelle Kreikan rajaa. Saamiemme
vihjeiden perusteella etsimme Kostilkovon kylää, jossa olimme kuulleet
asuvan Stefanin Belgiasta ekofarmillaan ja muuta emme sitten
tienneetkään. Muutaman tunnin kaupunkioleskelun aikana minä ja Kaapo
hoidimme apurahahakemuksia kaupungintalon sihteerin koneelta Davidin
viihdyttäessä sihteeriä parhaansa mukaan. Sillä tovin Suvi oli
löytänyt englanninopettajan ja sopinut OssiBussille koulukeikkaa.
Jari-Matti ja Sanna olivat kiikuttaneet bussille neljätoista banitsaa,
paikallisia herkullisia juustopasteija-tyyppisiä kääryleitä. Ja Andris
oli tehnyt kaupat kymmenestä viinilitrasta.

Palatessamme kaupungintalolta ohiajavasta autosta huikattiin: “you are
going to Kostilkovo?” Jep. Ja autosta tiedettiin kertoa, että Stefan
on lähtenyt taloltaan muutamaksi kuukaudeksi Italiaan eikä siellä ole
nyt ketään. Vaan eipä syytä huoleen, sillä auton takapenkillä istuva
mies, Todo sanoi (bulgariaksi, kera tulkin), että hänellä on avaimet
Stefanin taloon ja hän voi opastaa meidät sinne ja avata ovet.
Käsittämätöntä. Meillä ei ollut aavistustakaan, miksi Todolla oli
avaimet taloon ja mikä koko paikka edes olisi, mutta olo oli kuitenkin
vahva, että sinne on mentävä. Ossi pääsikin jälleen haasteisiin, sillä
tie oli kovin monttuinen. Mutta matka oli tekemisen arvoinen… Perillä
odotti viiden asukkaan Kostilkovon kylä ja paljon hylättyjä
raunioituneita taloja. Todo johdatti meidät kauniiseen vanhaan
kiviaidattuun pihapiiriin ja avasi ovet sympaattiseen vuonna 1888
rakennettuun taloon, jonka seinässä oli siellä täällä reikiä. Talossa
on keittiö alakerrassa ja yläkerrassa kolme makuuhuonetta.

Siihen taloon jaimmekin sitten viihtymaan yli viikoksi. Oikea rauhan tyyssija. Lammaspaimennaapuri kavi valilla tervehtimassa ja Todo piipahti iltanuotioilla naapurikylasta. Meilla meni useampi paiva ennenkuin talon arvoitus ratkesi eli mika paikka se todella on, kuka sen omistaa jne. Nimittain eraana paivana Ivaylovgradista pyoraili 20 fillaristia talolle, Bulgarian suurimpia pyorailytempauksia ja sen paatepiste oli tuo ekotalo. Taaskaan meidan ei tarvinnut vaivautua etsimaan juhlia, kun ihmiset ja juhla tulivat meidan luokse:) pyorittelimme tulta, jonka jalkeen nelja bulgarialaista tyttoa halusivat myos pyorittaa… ja sekos olikin mukavaa, osa heista oli pyorittanyt tulta ammattipiireissa useita vuosia. Lisasi motivaatiota oppia tuota lajia lisaa… No mutta, siihen talon arvoitukseen…. yksi tulenpyorittajista, Misha, kertoi loytaneensa Kostilkovon autioituneen kylan ja kyseisen talon seitseman vuotta sitten ja ihastuneensa ajatukseeen, etta taloa voisi kunnostaa ja entisoida ja kylan toimintaa elvyttaa. Vuosien aikana han kokosi muita asiasta kiinnostuneita ystaviaan ja kolme vuotta sitten belgialainen Stefan osti talon tukenaan tama joukko ihmisia. Vuosien aikana he siivosivat talon ja kunnostivat talon katon ja taloa ymparoivan kivimuurin. Talo on osana ekofarmiverkostoa ja on Green School VIllage saation tukema (http://www.greenschoolvillage.org/bg/kostilkovo.html) . Useimmat paikalle pyorailleista tyypeista kutsuivat taloa “meidan taloksi”. Ja aivan yhtalailla meilla oli se fiilis, etta ‘meidan talo”. Mahtava tunne olla taas niin kotonaan jossain. Ja mita luksusta: talo ja puutarha, sahkot ja vesipiste kavelymatkan paassa!

Paikka tuli hyvin rakkaaksi ja joudun kirjoittamaan taas sen legendaarisen lauseen josta mulle ja Gabrielille on jo huomauteltu, mutta “siella vois vaikka asua”. Enka ole ryhmastamme ainoa joka nain ajattelee, silla eras bussimme matkaaja jai jo sinne asumaan ja lapioimaan, ainakin joksikin aikaa. Jari-Matti urakoitsi talon sivusta kulkevaa sadevesivaylaa useana paivana ja siina lapioidessaan oivalsi, etta voisi tehda sita pitempaankin ja niinpa han jai sinne majailemaan! Toivokaamme hanesta ja elamasta tuossa ihanassa talossa joku blogimerkinta joskus tulevassa?
Ennenkuin erkaannuimme vierailimme yhdessa Ivaylovgradin neljantuhannen asukkaan kylassa, jossa olimme kutsutut paikallisen koulun vapaa-ajan kerhoon pitamaan workshoppeja,  josta lisaa seuraavaksi.