Vaella Laella

Se yksi maa siella pohjolassa

Tana aamuna herasin todellisuuteen, etta olen kahden paivan paasta Suomessa.
Ja se on aika huisia se!

Niinkuin eras rokkiseta muinoin lauleskeli:

“Niin usein olen matkoihini kavellyt
ja melkein yhta usein takaisin tullut.

Taas sinne pain matkalla olen nyt
tulkaa vastaan oi ystavat hullut.”

Tana iltana hyppaan bussiin Meridasta Caracasiin ja matkaan yon yli 1000 km kohti Capitalia ja lentoasemaa. Mulla on ollut suuria rahaongelmia Venezuelasta, kun automaatit eivat anna mulle pennin hyrraa. Mutta 50e hatavararaha rinkan pohjalla pelasti, jotta sain evasta vuoristoon ja nyt olen sitten viettanyt hyvin hassua elamaa eilen ja tanaan syoden kaupungin hienoimmassa ravintolassa - ainoassa, joka hyvaksyy luottokortin. Hauska vetaa luxus-kasvisruokaa pukumiesten keskella reissuroope varusteissa. Tekee heillekin hyvaa!

Viva Finlandia - Taalta tullaan!
*

Vaeltaen Andeilla

Matkustaminen ilman opaskirjaa takaa sen, ettei voi suunnitella tai etukateiselaa turhan paljon. Ja se on hyva, silla sitten kun tupsahtaa uuteen paikkaan on ihan innoissaan kaikesta loytamastaan.

Kuten vaikka maailman pisimmasta ja korkeimmalle ulottuvasta telefericosta eli ilmassa liikkuvasta lootasta, tunnetaan myos nimella kabinettihissi.

Venezuelan korkein kohta, Pico Bolivar (4989m) kohoaa Meridan kaupungin ylapuolella majesteettisena ja sinne Andien ylailmoihin sydan kutsui. Olin viikko sitten nahnyt kartasta, etta Andit ylottuvat tanne Venezuelaankin ja siita herasi ajatus muutaman paivan vuoristovaelluksesta ennen pohjolaan saapumista.

Niimpa kavelin varhain eraana aamuna oranssiboxisen telefericon luo ja annoin sen nostaa mua 1600 metrista aina 4765 metriin asti. Aluksi etuikkunasta nakyi vain rehevaa tropiikkia, joka tunki ikkunoista sisaan kun jyrkasti nousimme vuoren rinnetta, kaiuttimet soittaen huilumusiikkia ja vahitelen maisema rajahti auki ymparilla.

Enpa ole ennen tallalailla vuorelle noussut - kuin helikopterilla tai linnun siivilla olisi kulkenut.

Jylhat 5000 metria korkeat huiput leikkasivat horisontin ja seinamat olivat verhoutuneet yllattavan monipuoliseen viherkasvustoon - oli kakkarapuita, pensaita, kukkia, liaaneja - kasvustoa monessa kerroksessa ja kaikki myotaili vuoren seinamaa.

Ylhaalla vuorilla oli niin kaunista etta itketti - suuri voima tuntui ymparilla. Jatin taakseni ylailmoissa sijaitsevan ravintolan ja happilaiteaseman, jossa pyortyneet turistit saivat lisailmaa. Aika rajua keholle paiskautua kerralla melkein viiteen kilometriin.

Vietin nelja paivaa kavellen, meditoiden, tuumailleen ja vain ollen Andien lumossa. Ja huisi lumo olikin. Vaeltaminen oli riemua. Olin mykistynyt vuorten hiljaisuudesta. Neljan kilometrin krokeudessa hiljaisuus on mieleton. Ei aantakaan kuulu mistaan. Hiljainen lumo kietoo kulkijan syleilyynsa ja ei ole kiire minnekaan.

En ole oikeastaan tulossa mistaan tai menossa minnekaan. Mina vain virtaan rauhallisesti eteenpain, ihmetellen ja henkea haukkoen. Tassa hiljaisuudessa pienikin aani oli mykistavan voimakas. Pienin linnun liverrys sen lentaessa ohitse, alhaalla laaksosta valilla kantautuva puron solina tai vastaantulevan hevosmiehen vihellys.

Ja luonto ymparilla puhuu paljon. 45 asteen kulmassa kohoavaan seinamaan on louhittu vanha muulipolku, jota pitkin kuljin. Polun reunasta rinne laskeutui alas vihreaan laaksoon, jossa joki solisee ja pulputtaa. Ja joen toiselta puolen kohoaa lahes pystysuora monisavyinen vuoren seinama kielekkeineen ja kulmineen aina lahes 5000 metriin asti.

Ensimmaisen yon nukuin pienten puiden muodostamassa majassa 3000 metrin korkeudessa. Maja oli varsinainen pikkupojan unelma, pitka tiivis pensaikko antoi taydellisen suojan sateelta ja tuulelta. Lisaksi siella oli huoneita, kaytavia ja ikkunoita ja pohjalla 5cm lakastuneita lehtia pediksi.

Vuorten jylhyys ja viherkukkuloiden yhtaaikainen vehreys on jotain melkein kasittamatonta. Ja miten ihana on taas nukkua ulkona pelkassa makuupussissa.

Kavelin paivien aikana noin 50 km pitkin vuorijonoja, kayden pienissa kylissa hakemassa ruokaa ja syoden loytamiani juuria ja marjoja juurista.

Ja paljon vain istuin vuoren rinteilla, soittelin huuliharppua ja juttelin luonnon kanssa. Se tekee hyvaa sydamelle.

Viimeisen vuorokauden asustelin lahes 3600 metrin korkeudessa kallioluolassa. Se oli ihmeellinen paikka. Maisema edessani oli huima: vuoren seinama nousi jyrkasti ylos muodostaen ylhaalla 5 huippua, jotka kaikki piirtyivat selkeasti siniselle taivaalle. Ja toisella sivulla avautui aava laakso alas niityille, jossa kayskentelevat hevoset nayttivat pienille koirille.

Leirini oli toiminut aikaisemmin ilmeisesti paimenten yosijana, kalliolipan katossa on tummia laikkia nuotiosta ja lattia on taynna muulien kuivunutta kakkaa. Ja tama hymyilyttaa…nuotiopaikka valmiina ja viela polttoainekin!

Poimin lantakaakut valmiiksi nuotiota varten ja illan hamyssa paiston lantanuotiolla andien leipaa. Illan tultua maisema muuttui. Vuori havisi. Samoin laakso ja polku. En nahnyt mitaan muuta kuin vaaleaa vaaleutta. Piti nipistaa itseani, jotta en kuvittele. Pilvien verhoama maailma tuntui niin epatodelliselta ja mykistavan kauniilta.

Aamuyolla herasin salamoihin, jotka tuntuivat nousevan vuoren takaa laaksosta. Valkehdinta oli voimakasta ja sykkivaa. Vuoren siluetti tuntui massiiviselta salamoita vasten. Oli taysin hiljaista, ukkonen oli ilmeisesti alenpana. Tuhannet tahdet seurasivat kanssani luonnon mystista ihmenaytelmaa ja mina tunsin oloni ihmisena hyvin pieneksi tassa suurenmoisessa maailmassa.

–Tuukkamies 1500metrin korkeudessa Meridassa Andien nurkalla Venezuelasta 14/4
*

Yhden miehen kampanja paljaiden jalkojen puolesta

Avojalkaisuuteni on noussut jannaksi teemaksi matkani aikana.

Olen viimeiset 4 kuukautta ollut avojaloin, koska se on vaan tuntunut parhaimmalta tavalta olla. Eis iihen sen isompia periaatteita liity, kuin vaan luonnollisuus. Kaytan vaelluskengia ainoastaan vuoristossa ja valilla viidakoissa.

Avojalkaisuuteni herattaa suunnatonta uteliaisuutta, kummastusta ja hilpeytta jokaisessa maassa. Se suorastaa pysayttaa ihmiset kuin seinaan. Se on myos mahtava tapa saada ihmiset keskustelemaan kanssani, olen kaynyt varmaan toista sataa “sulla ei ole kenkia¿¿¿¿!!!???” keskustelua viime kuukausina!

Olen kiinnittanyt huomiota, miten me ihmiset tuijotamme alas. Aina kun kohtaamme toisemme kadulla villkaisemme nopeasti eteenpain ja sitten katsomme alas, kenkiin, katuun. Avojalat ovat aivan vallaton tapa herattaa ihmisten mielenkiino toista kohtaan. Se on jotain niin tavatonta taalla, etta vastaantulijat ihan huomaamattaan nostavat katseensa minuun,
ja taten saan aikaan katsekontaktin ja mahdollisuuden hymyilla kaikille! Ja se on hienoa!!

Avojalkaisuus liitetaan usein koyhyyteen, joka on kylla ihan vaarin. Mutta fakta on, etta taalla kerjalaisellakin on ainakin kengat. Tassa muutamia kohtaamisia:

El Salvadorin pikku kylassa katukahvilan tati halusi tarjota minulle illallisen ilmaiseksi. Syyna oli avojalkaisuuteni, joka hanta nauratti niin kovin. Han kutsui mua vahvaksi pojaksi ja toivotti hyvaa matkaa.

Monteriassa Columbiassa sain suurta huvia kavellessani kenkakauppoja taynna olevan kadun halki. Jokaisen liikkeen edustalla paivystavan neidin suu loksahti auki. Kunhan eka shokista selvisivat, huikkasivat toisetkin myyjat katsomaan.

Santa Mariassa en meinannyt paasta sisaan supermarkettiin avojaloin. Lopulta vartijaseta heltisi, kun Miguel ystavani selitti, etta tulen euroopasta. Ja mina livahdin siina vaiheessa jo sisaan. Saimme kylla aluksi vartijat selkaamme.

Venezuelassa ravintolassa piti minun ovella ensin nauttaa, etta taskussani on luottokortti - muuten ei olisi paastetty sisaan.

Meridan kaupungissa Venezuelassa vanhempi mies pysaytti minut kadulla ja tarjoutui ostamaan mulle kengat. Hymyillen kiitin ja selitin, etta ei se ole rahasta kiinni vaan siita, etta nautin saada tuntea maaperan jalkojeni alla.