Vaella Laella

Kiitos isa ja aiti, kun opetitte mut pyorailemaan!

Loppujen lopuksi mulla ei ollut aavistustakaan minkalaiseen reissuun olin pienta paatani pistamassa (jossa viela majaili pari taita), kun kuukausi sitten ostin polkupyoran pesukonekauppiaan pojalta Rivasissa.

Ja se oli oikeastaan tosi hyva juttu. Olisin nimittain luultavasti juossut karkuun jo ekana paivana, jos joku olisi selittanyt mulle vaikkapa vaan reittini maantieteelliset vivahteet :)

Polkupyoraily on maailmankaikkeuden parasta meditaatiota, reissuvirtaa ja elamalle antautumista. Kaikki vaan tanne fillaroimaan - kylla keski-amerikkaan mahtuu! Pyoraily on ihan ylisiistia puuhaa! Kuluneet pari viikkoa pyoran selassa olivat kerrassaan ihmeelliset.

Helmikuun viimeisen paivan kuumottaessa kuumana karistin Rivasin polyt jaloistani ja polkaisin pyorani vauhtiin kohti Costa Ricaa. Valtava rullaamisen riemu taytti sydameni ja polkemisen hurmio valtasi mielen. Lauleskelin menemaan hyvin rullaavaa asfalttipintaa eteenpain silla seurauksella etta tunnin paasta tajusin ajaneeni 15 km ihan vaaraan suuntaan ja jouduin palaamaan koko matkan takaisin. Senkin intopallo! Mutta sainpas moikata pienten kylien ihmisia Rivasin pohjoispuolella ja syoda viela uuden lahtojatskin Rivasissa.

Toinen kerta toden sanoo, talla kertaa tarkistin suunnan kompassista ja loysin oikein tien kohti rannikkoa. Pyoran paalla olo tuntui maailman luonnollisimmalle asialle heti alusta alkaen. San Juan del Surin kylassa odotti yllatys kavelessani kylanraittia pitkin 5 kilon papaya harteillani ja naureskellessani taas itselleni, etta tastahan riittaisi isolle perheelle. Noh heti sen jalkeen alkoi eteeni tupsahdella toinen toisensa peraan tuttuja naamoja, melkein koko permaculturekurssi oli tullut tanne toisistaan tietamatta!

Vietettiin pari hyvin kaunista rantapaivaa turkoosin sinisissa laguuneissa uiden, musisoiden ja tanssien. Jeremy-ystava paljasti olevansa yksi USAn parhaimmista surffaajista ja opetti muille body-surffailun saloja. Uskomattoman hienoa ja hurjaa, kun paasee pelkkaa omaa kehoaan kayttamalla jopa 4 metria korkean aallon harjan sisaan ja aalto vie eteenpain monia satoja metreja. Aallon voima on niin voimakas etta sita vain lentaa, eika ehdi ajatella mitaan. Kaikkialla on vain vaahtoa ja aallon pauhetta ja valojuovia ja pyorretta ja sinkoamista. Ja sitten kun tulee takaisin pintaa ja avaa silmansa, huoma maiseman muuttuneen.

Valilla ei sitten onnistunut ihan niin hyvin ja liian voimakas aalto heitti kehoa mukkelismakkelis monia kymmenia metreja niin voimalla, etta lensin puhdasta ilmalentoa, keuhkot tyhjeni ilmasta, uikkarit lensi jalasta, korvakoru tippui ja vatsa oli taynna valtamerta. Illalla olin ihan huppelissa, silmat taynna suolaa, korvat soiden outoja savelmia vedenpaineen takia ja koko keho taristen uupumusta. Ja oli muutama mojovan kaunis mustelmakin. Mutta ah, niin onnellista.
*

Onko tama maa Costa Rica?

San Juanista minulla oli kaksi vaihtoehtoa jatkaa matkaa kohti Costa Rican rajaa. Joko takaisin PanAmerican valtatielle ja takuuvarmaa helppoa reittia isolle rajalle ja edelleen Costa Ricaan tai sitten merenrantaa pitkin pienista kylista toiseen sorateita ja yrittaa paasta sielta maasta toiseen. Mun kartassa tama reitti nro 2 vaan katkeili kummasti aina sentin valein… ja heratti siis ilmeisia kysymyksia reitin mielekkyydesta.

Kysellessani paikalliselta mangoja myyvalta miehelta, onko rantareittia mahdollista ajaa pyoralla ja onko siella ylipaatansa tieta ja rajaa maasta toiseen, han katsoi minua silmiin ja totesi: “oletko hullu - miksi et kayta valtatieta niinkuin kaikki muut? Ota bussi, se on helpompaa!” Mina vastasin paata pyorittelevalla miekkoselle, etta “joo, olen ehka hullu, mutta onnellinen sellainen. ja adios!”. Taman jalkeen oli aika selvaa kumman reitin valitsen -t ietty tuon rantareitin :)

Puolen tunnin jalkeen pieni tie muuttui soraksi ja oli aika tehda reissulaulu:

“Olen sorateiden virtuoosi, ma kuljen mihin vaan,
jalka tuuppaa lisaa vauhtii. Puusta poimin kookoksen, mangon, papayan,
ajan kohti kaunista iltaa.Hei, ma syntynyt oon aina kulkemaan,
hei, hei, hei; vapaana sydanvirrassaan.

Yksi askel eteenpain, aina kaunista on.
Uusi maisema taas vaihtuu.”

Pari tuntia viela lisaa ja olin jo heittaa “melat mereen ja pyoran ojaan”, silla tie kulki halki vihrean ruskean vuoriston nousten todella jyrkasti ylos, niin jyrkasti, etta valilla ei ollut mitaan mahdollisuuksia fillaroida. Tie oli pieni, sorainen ja kivinen ja taynna erikokoisia kuoppia. Tyonsin pyoraani makia ylos 40c helteessa hien sumentaessa nakoni. Kulkemista voisi kuvailla nain: “kuin ajaisi saunassa kuntopyoralla alalauteelta ylalauteella taydessa loylyssa”

Valilla tie oli niin jyrkka ja sorainen, etta kengat vain sutivat - sinansa ikimuistoinen hetki. Mutta eteenpain mentiin, vaikkakin valilla vain metri kerrallaan ja sitten pysahtyen hengittamaan. Alkuillasta yhtakkia eteeni aukesi kaunis meren poukama, korkeat vuorten siluetit ja vihrea vehreys - haukoin henkea, olen jo aika korkealla. Pieneen ruskeaan ja laholta nayttavaan puuaitaan oli kaiverrettu “costa rica” - arvelin sen olevan paikallisten poikien vitsi ja vaansin aidan auki.

Laskettelin vuorelta alas perunapelloksi muuttunutta tieta kauniiseen lahdelmaan ja koska tie oli valilla ihan ajokelvoton isojen kuoppien ja halkeamien takia karautin suoraan merenrantaan ja oih, millainen ranta olikin. Autiota meren poukamaa monta kilometria ja rannassa laattakivia ja varikkaita kalliota kultaisena kimmeltavan hiekan seassa. Siella taalla varikkaina kimmeltavia simpukoita, nakinkenkia ja kotiloita. Ja joka puolella palmuja ja valkeita lintuja. Syva rauha ja hiljaisuus kaikkialla. Ei ristin sielua nakyvilla. Paatin jaada tanne.

Istuessani rantaleirissa meren vaahdotessa edessani ja auringon laskiessa suoraan syliini ihmettelin, etta onpas kaunis maailma. En ollut ihan varma missa olin, tai edes missa maassa olin. Kartan perusteella saatoin olla jo costa ricassa - mutta missa oli raja ja tulli? Ja mita valia silla loppujen lopuksi oli tassa hetkessa. Annoin illan savyjen lumota minut ja soin myslia ja soitamaitoa kookospahkinan puolikkaasta.

Pimean tultua alkoi joka puolelta kuulua pienta rapinaa ja liikkumisen aania. Mika ihme taalla liikkuu, yhtaaikaa joka suunnassa. Lampun valossa nain tuhansien simpukoiden ja nakinkenkien vaeltavan pitkin rantaa varikkaat kotilot selassaan - ihan hilliton naky! Eri variset simpukat lyllertamassa rannalla. Ihan kuin koko rantahiekka olisi lahtenyt yhtakkia liikkeelle kaikessa monikirjavuudessaan. Hetken aikaa en ollut ihan varma uskoako silmia vai ei.

Yksi pieni vaaleanpunainen simpukka kiipèsi makuupussini paalle ja kellahti alas kuperkeikkaa. Usean selassa oleva koti vaikutti suhteettoman suurelta ja painavalta elukkaan nahden - tunsin niin veriveljeytta naita kavereita kohtaan. Ovat matkatovereitani!

Vaikka olin rannalla yksin, en ollut kuitenkaan yksin - meillahan on joka hetki koko luomakunnan kauneus ymparillamme, huikea luonto ja kasvillisuus ja niin monenlaiset elukat, miten silloin voisi sanoa olevansa yksinainen, kun on makuupussi taynna simpukoita. Nukuin kuin murmeli villalankakerassa kunnes aamun valkeus voitti yon pimeyden ja herasin ihmettelemaan, missa oikeastaan olin.

Aamulla jatkoin kulkua mangopuiden ja lehmihakojen varittamassa maisemassa. Ajoin niin pitkalle kuin pystyin ylamakeen ja sitten aloin tyontamaan. Tyonsin ja tyonsin ja maella ei nakynyt loppua. Mutta voimat alkoivat hiipua ja samalla vahainen vesivarastoni, jota en ollut vuorokauteen saanut taydennettya. Tunnin paasta tuli sitten taysi stoppi. Mita tehda, kun tie on niin jyrkka, etta pyoraa tyontaessa jalat vain sutivat tyhjaa? Tilanne oli oikeastaan jo melko tukala, ei vetta, ei voimaa, ei ruokaakaan mulla ollut rantayon jalkeen kuin 20 cm porkkana. En jaksanut enaa ottaa askeltaakaan ylamakeen.

Nama on niita hetka, kun ei auta muu kuin istahtaa alas. Antaa maailman pyoria hetken aikaa ymparilla ja katsoa mita tapahtuu. Soin puolet porkkanasta ja imeskelin pienia harmaita kivia - taito, jonka opin Iranissa. Kovassa helteessa pienista kivista irtoaa kosteutta kielelle ja tuntuu kuin saisi vesipisaroita suuhunsa.

Siina kivia imeskellessani kaveli luokseni keskelta peltoa maanviljelija, joka hymyillen katsoi pyoraani ja totesi, etta “painava”. Han viittoi mua nousemaan ja alkoi tyontamaan pyoraani ylamakeen kaksin kasin. Tama mies kulki kanssani aina seuraavaan kylaan asti, tyontaen pyoraani toista tuntia kanssani. Han myos kaatoi kurkkuuni vetta, joka oli ihan pelastus, koska paassani heitti jo pahasti.

Tyonnettyamme viimeisen serpentiinimutkan ylos kylaan nain pienen kioskin, josta saisin vesitaydennysta. Kaansin paatani kiittaakseeni ystavaani, mutta en nahnyt hanta enaa missaan. Eika kylan ainoalla kadulla ollut ketaan - mystista. Olin niin kiitollinen hanelle etta olisin halunnut edes halata! Join 2 litraa vetta, eika tuntunut missaan - en ole koskaan ollut nain janoinen.

Kysyin kioskin naismyyjalta, etta “anteeksi, mikahan maa tama on?” Ensin han taisi luulla mua ihan poljaksi ja vaan tuijotti. Toistaessani kysymyksen han vastasi, etta tama on COSTA RICA! Oli aika mieleenpainuva hetki tajuta, etta olen laittomasti maassa, koska ylitin rajan ilman tullia ja passileimoja. Passin mukaan olin viela Nicaraguassa, mutta todellisuus onkin leimoja ihmeellisempaa :)
*

Appelsiinirannikolta Jeesuksen luokse

Seuraavat viikot ajelin pitkin Costa Rican lansi reunaa edeten kohti keskimaata ja elelin luonnon hedelmilla joita tienvarsipuut olivat tulvillaan. Tarvitsi vain pysahtya puun alle ja kurottaa hiukan ja saa sylin tayteen mangoja tai banaaneita - mahtavaa! Ja mika sen kivempaa kuin kiipeilla kylan lasten kanssa puuhun ja kerata yhteinen kori hedelmia ja sitten jakaa ne kaikkien kesken. Parhainpina paivina soin 2 hunajamelonia, 2 papayaa, 3 avocadoa, kymmenkunta banaania, korillisen mangoja ja pari appelsiinia. Pyorani naytti valilla hedelmavadilta kun kuljetin keraamiani heduja tavaroiden paalle sidottuna. Nukuin lahes poikkeuksetta ulkona, joko meren rannalla tai vuoriston viidakoissa.

Kehoni tottui nopeasti kuumuuteen ja vuoristoonkin. Ensimmaiset paivat opettivat monta laksya: -aina pida litran hatavaravesi piilotettuna itseltasi ja keskipaivan aikaan ovat liikkeella vain hullut. Eivat siis edes onnelliset hullut, vaan silloin nukutaan palmun alla siestaa. Kulkiessani etelaan maisema muuttui vehreammaksi ja pehmeammaksi ja kuljin parhaillaan jopa 100 km paivaetappeja.

Tien varret olivat kylien kohdilla taynna palmuja, banaaneja ja violettina, oranssina, keltaisena ja vaaleanpunaisena kukkivia pensaita. Pienet, valilla jopa paallystetyt tiet mutkittelivat kylasta toiseen, isot puut kaartuivat pehmeasti teiden ylle kuin katoksi ja siella taalla hyppi latvoissa apina poikineen.

Oli ilo rullailla kun lahes jokainen kohtaamani ihminen huikkasi hola! ohoi! hey! ja heilutti kattaan tai nosti peukunsa pystyyn. Mahtava tsemppaus. Kaikki kylla myos pyorittelivat paatansa sille, etta olen tulossa Nicaraguasta. Oli uskomaton viilis kun laahatti ylamakeen ja vierelle ajoi lava-auto, joka hiljensi kohdallani ja kaikki kymmenen lavalla olijaa alkoi taputtamaan! Siina meinasi melkein ajaa liikutuksesta ojaan.

Kuljin hyvin hauskan nimisten paikkojen lapi. Yhtena paivana herasin apinoiden melskeeseen lahipuissa “appelsiinirannalta”. Sita ennen olin ollut “pyhassa ristissa” ja “jeesuksen sydamessa”.
Appelsiinirannalla katsoessani karttaa loysin paikan, jonka nimi oli “espiritu santo” eli “pyha henki”. Kyllahan tuonne on mentava, jos pyha henki on noin lahella!

Pyhaan hengeen paastakseen oli vain ajettava pari tuntia isoa valtatieta, joka oli rekkojen paavayla. Tie nousikin ihan mukavasti ainakin 600 metrin korkeuteen ja oli hikista puuhaa puskea ylamakeen. Ja aika hurjaa rekkojen valissa! Oli monta lahelta piti tilannetta, ettei ois kylki ottanu kiinni. Yhden bussin kanssa tultiin niin lahelle toisiamma, etta pystyin hyvin ottamaan olkapaalla auton kyljesta kiinni.Valilla oli pakko paastella ojaan, kun rekan paripyorat rullasivat polvea hipoen. Hiukanko ylistin taas pienia sorateita!!

Kukkulan paalle pysahdyin hengittaan ja ihaileen maisemia, jotka levittaytyivat kauas pohjoiseen ja tajusin, etta kyla olikin selkani takana. Ystavallinen ja kaunis kyla, paljon hymyilevia ihmisia. Kavin syomassa suklaaleivoksen pyhan hengen puistossa.

Pyhan hengen jalkeen en sitten suoraa nahnyt kolmeen paivaan. Kun alamaki paattyi alkoi heti peraan ylamaki. Maisemat ymparilla hivelivat silmia, vihreata kukkulaa jokapuolella, kaikkialla monivarisia kukkia ja pienia kylia. Tuntui, etta jokaisella polkaisulla maisema vaan laajeni. Hurjan hieno tie - mutkitteli serpentiini alamakea viherviidakkoon alas laaksoon ja sitten jalleen ylos vuoren rinnetta.

Tiukan nousun jalkeen tuli vastaani 2 nunnaa punaisella pakettiautollaan ja pian saavuin maen paalla olevaan kylaan jossa kyltti kertoi nimeksi “Jesus Maria”. Jeesuksen kylassa oli kauppa ja 3 kirkkoa. Jeesuksen kukkien hoitajamummo ihmetteli puolialastonta ja karvaista kummajaista taivaanportilla.

Jeesuksen luota alkoikin sitten pitka alamaki: Jarrutin niin, etta sormista lahti nahka. Ainoalla suoran patkalla tuli vastaani pick-up lava-auto, lava taynna renkaita ja monttuun ajaessaan tiputtivat yhden, joka vieri vinhasti mua kohti keskella tieta. Vaistin ja viitoin auton pysahtymaan. Niin tekivat ja saivat hienon kopin renkaasta takapuskurillaan - silloin vasta taisivat tajuta, mita tapahtui.
*

Missa on karkkitalo?

Kun pari paivaa myohemmin San Pablon kylassa kysyin harvahampaiselta miehelta suuntaa Barbacoasiin, joka oli 12 km paassa, niin mies vain levitteli kasiaan ja totesi, etta “tuo tie sinne menee, mutta se on niin kaukana”. Ihmiset pitaa matkapyorailijaa todella outona, mutta ovat yli-ihania ja kiltteja. Tassa kylassa katsoin miehen osoittamaan suuntaan miten tie kohosi isoa vihreata vuoristoa kohti ja totesin, etta tuonneko sita pitais pyoralla paasta. No eipa aikaakaan kun katselin taakseni jaavia maisemia ja suuni loksahti auki tajutessani, etta tuon vastapaisen vuoren rinteilla olin aamulla tai etta tuon laakson halki olen tullut.

Miten samaan paivaan voikin mahtua niin erilaisia teita. Aamulla ajelin hetken aikaa valtatieta ja sitten suuntasin pienella uralle, joka kartassani teki outoja ellipsin muotoisia mutkia. Pian loppui taas paallyste ja ajoin viidakkoon. Tunnin paasta loppui sitten koko tie ja olin keskella isolta soramontulta vaikuttavaa aluetta. Paikalle tulleelta hevosmiehelta kyselin tieta eteenpain ja han viittoi sora-alueen halki - siella siis olisi tie!

10 minuutin kuluttua tajusin, ettei mitaan tieta koskaan tulisi vaan jyrkaksi alamaeksi muuttunut kiviperunapelto oli se tie. Tiella oli nyrkin kokoisia kivia ja puolen metrin kuoppia - kadet pureutui rakoille jarrutellessa alamakeen, tuntui etta hampaat tippuu ja runko katkeaa. Kuopan pohjalle paastyani sain vihdoin vauhdin stoppaamaan ja huomasin menettaneeni papayan - se loytyi 200 metria ylempaa kivikasasta, jollaisen yli en olisi koskaan voinut kuvitella ajavani reissupyoralla.

Tie oli ihan uskomaton. Vaikka on valilla melkein mahdotonta edeta ja aika voimille kaypaa, niin en vaihtaisi mihinkaan! Naita vuoristoteita ei voita mikaan - tama on tapa liikkua! Ja kun tietaa, etta toinen vaihtoehto on rekkatie-valtatie, niin mieluusti hikoilen taalla soran keskella. Perunapeltoa edetessani avautui edessa sykahdyttava rotko, jonka pohjalla virtasi joki. Pitka silta vei kanjonin yli, jonka molempiin suuntiin avautui huikeat nakymat.

Enpa olisi uskonut tallaisia rotkolaaksoja taalta loytavani. Nyt ymmarsin myos kartan oudot koekerot, kun tiet kiersivat rotkoja ja laaksoja. Hiukan myohemmin tyonsin pyorani kahden talon muodostamalle kylalla ja pihalla ollut nainen totesi “taidat olla eksyksissa”. Totesin, etta en - olen vain matkalla. Han tarjosit iltakahvit kulkijalle.

Suuntanani oli Mai-ystavani koti lahella San Josea ja se maaritti reittini yli vuoriston pienten kylien kautta. Taas olin onnekas, kun kartassani ei ollut liian tarkkoja korkeuskayria. Joskus on parempi olla tietamatta etukateen, minne sita on menossa:

Lahes viikon mittainen nousuni jatkui edelleen, yha jyrkenpana. Aloin jo tuntea olevani korkealla kun hetkittain maisema aukeni molemmilla puolilla yhtaaikaa. Lahes kaksi viikkoa Nicaraguasta lahdettyani saavuin lahella San Josea kohtaan josta nain 360 astetta ymparilleni vuoristossa - mika olo!

Kiersin paatani yha uudestaan ja uudestaan ympari, tajuten maiseman aarettoman ulottuvuuden. San Josen valot vilkkuivat alhaalla valomerena ja silloin muistin jonkun sanoneen, etta capital olisi ylhaalla vuorilla - mita paskaa, alhaallahan laaksossa tuo on. En voinut mitenkaan tajuta, missa korkeudessa olin pyorallaani.

Aika ihmeellista, etta Mai-ystavani asustelee juuri Tarbacassa, joka osoittautui alueen korkeimmaksi kylaksi. Illan varjaantyessa vaaleanpunakirjavaksi loysin kyltin jossa luki TARBACA. Olen siis huipulla. Kanaravintolan mies antoi soittaa ilmaiseksi, mutta en edelleenkaan saanut Maita kiinni. Hanen ystavansa kylla. Sain hyvin kummalliset ohjeet, miten loytaa Mai, joka siis ei tiennyt mitaan mun tulosta. Tarjoilija antoi viela ilmaisen hedudrinkin ja neuvoi oikean tien kohti “karkkitaloa”, Mai ilmeisesti asuisi siella. Ajelin eteenpain ja tunsin itseni hiukan hassuksi kysellessani ihmisilta “Anteeksi, mutta tiedatkos missa on karkkitalo?”

Loysin lopulta vuoren huipulta naisen, jolta kysyin tunnetko Main ja han nyokkasi ja neuvoi mut 200 metria alas jyrkannetta, josta illan viimeisilla valoilla laskeuduin pienta polkua alas ja loysin vuoristomajan.

En ollut ollenkaan varma, mika ihmeen karkkitalo taa on ja oliko maja kenen. Pesin itseni lahteessa ja tanssin lampimaksi alasti ympari majaa - kenen tahansa se olikin niin super kaunis oli - paatin jaada tanne yoksi. Tein leirini parvekkeelle, sytyttelin kynttiloita ympariinsa ja ryomin syvalle makuupusiin nukahtaen niin onnellisena vuoriston kauneus ymparillani.

Maja oli oikea. Ja hiukkasen oli ystavani yllattynyt kun yolla kotiin tullessaan loysi minut nukkumasta ovensa edesta. Tuuli oli puhaltanut kynttilat sammuksiin ja likinakoinen kaverini ei nahnyt mua vaan kompastui jalkoihini ja kaatui paalleni. Molempien puolisen huutamisen jalkeen tajusimme tuntevamme toisemme ja riemu oli suuri!

Mailta meni kylla pari tuntia, kunnes uskoi, etta olin todellinen. Ja minulla meni myos pitka tovi seuraavana paivana, kunnes uskoin missa korkeudessa olin. 2500 metrissa! En uskonut ennenkuin naapuri varmensi. Perskules, mina nousin fillarilla merenrannasta 2,5 km korkeuteen. Ilmankos nousua riitti.

Mokki vuoristossa oli hyva koti kauniin vaelluksen jalkeen! Nukuin pipo paassa yoni ulkona puutarhassa. Ekana yona nousi myrsky ja lampotila laski nollaan. Naapurit tulivat yolla tosi huolestuneina herattaan mua, kun luulivat, etta olen paleltunut.

Jatin pyorani Main luokse, koska han kaipaili pyoraa, eika pystynyt sita ostamaan. Se sai uuden hyvan kodin siella. Mina olen punaiselle kaksirenkaiselle ystavalleni syvasti kiitollinen huisista yhteisesta vaelluksesta. Oli oikeastaan pieni ihme, etta menopeli kesti!

Pyoran nimi oli muuten FORMULA.