Ylikliinisella lentokentalla Caracasissa!
ja vahanks on outoo.
Siivoojamies allisteli asken kun poika riisui julkisvessassa kaikki vaatteet ja peseytyi lavuaarissa reissuyon hiet pois. Nyt naytan ehka vahan enempi lentomatkustajalta…(heh, turha toivo…)
Viimeiset taskunpohja Bolivarit eivat riittaneet edes sampylaan, mutta nettiin kylla - hassu maailma.
Vahan asken air france-tadit pelotteli, etta joutuisin maksamaan yli 40 euron kenttaverot, mutta onneksi ne sisalty pilettiin.
Kun en mina tahan hataan mistaan olis rahaa saanutkaan, tuumailin jo, etta on pari tuntia aikaa kerata kolehti, jos joutuisin extraveroja maksamaan.
Lentokentat ovat mielenkiintoisia valitiloja - paikkoja ei missaan, mutta kuitenkin jossakin.
Lahden haistelemaan, missa on lahtoportti.
Kohta lennetaan… Hasta Luego!!
Se yksi maa siella pohjolassa
Tana aamuna herasin todellisuuteen, etta olen kahden paivan paasta Suomessa.
Ja se on aika huisia se!
Niinkuin eras rokkiseta muinoin lauleskeli:
“Niin usein olen matkoihini kavellyt
ja melkein yhta usein takaisin tullut.
Taas sinne pain matkalla olen nyt
tulkaa vastaan oi ystavat hullut.”
Tana iltana hyppaan bussiin Meridasta Caracasiin ja matkaan yon yli 1000 km kohti Capitalia ja lentoasemaa. Mulla on ollut suuria rahaongelmia Venezuelasta, kun automaatit eivat anna mulle pennin hyrraa. Mutta 50e hatavararaha rinkan pohjalla pelasti, jotta sain evasta vuoristoon ja nyt olen sitten viettanyt hyvin hassua elamaa eilen ja tanaan syoden kaupungin hienoimmassa ravintolassa - ainoassa, joka hyvaksyy luottokortin. Hauska vetaa luxus-kasvisruokaa pukumiesten keskella reissuroope varusteissa. Tekee heillekin hyvaa!
Viva Finlandia - Taalta tullaan!
*
Vaeltaen Andeilla
Matkustaminen ilman opaskirjaa takaa sen, ettei voi suunnitella tai etukateiselaa turhan paljon. Ja se on hyva, silla sitten kun tupsahtaa uuteen paikkaan on ihan innoissaan kaikesta loytamastaan.
Kuten vaikka maailman pisimmasta ja korkeimmalle ulottuvasta telefericosta eli ilmassa liikkuvasta lootasta, tunnetaan myos nimella kabinettihissi.
Venezuelan korkein kohta, Pico Bolivar (4989m) kohoaa Meridan kaupungin ylapuolella majesteettisena ja sinne Andien ylailmoihin sydan kutsui. Olin viikko sitten nahnyt kartasta, etta Andit ylottuvat tanne Venezuelaankin ja siita herasi ajatus muutaman paivan vuoristovaelluksesta ennen pohjolaan saapumista.
Niimpa kavelin varhain eraana aamuna oranssiboxisen telefericon luo ja annoin sen nostaa mua 1600 metrista aina 4765 metriin asti. Aluksi etuikkunasta nakyi vain rehevaa tropiikkia, joka tunki ikkunoista sisaan kun jyrkasti nousimme vuoren rinnetta, kaiuttimet soittaen huilumusiikkia ja vahitelen maisema rajahti auki ymparilla.
Enpa ole ennen tallalailla vuorelle noussut - kuin helikopterilla tai linnun siivilla olisi kulkenut.
Jylhat 5000 metria korkeat huiput leikkasivat horisontin ja seinamat olivat verhoutuneet yllattavan monipuoliseen viherkasvustoon - oli kakkarapuita, pensaita, kukkia, liaaneja - kasvustoa monessa kerroksessa ja kaikki myotaili vuoren seinamaa.
Ylhaalla vuorilla oli niin kaunista etta itketti - suuri voima tuntui ymparilla. Jatin taakseni ylailmoissa sijaitsevan ravintolan ja happilaiteaseman, jossa pyortyneet turistit saivat lisailmaa. Aika rajua keholle paiskautua kerralla melkein viiteen kilometriin.
Vietin nelja paivaa kavellen, meditoiden, tuumailleen ja vain ollen Andien lumossa. Ja huisi lumo olikin. Vaeltaminen oli riemua. Olin mykistynyt vuorten hiljaisuudesta. Neljan kilometrin krokeudessa hiljaisuus on mieleton. Ei aantakaan kuulu mistaan. Hiljainen lumo kietoo kulkijan syleilyynsa ja ei ole kiire minnekaan.
En ole oikeastaan tulossa mistaan tai menossa minnekaan. Mina vain virtaan rauhallisesti eteenpain, ihmetellen ja henkea haukkoen. Tassa hiljaisuudessa pienikin aani oli mykistavan voimakas. Pienin linnun liverrys sen lentaessa ohitse, alhaalla laaksosta valilla kantautuva puron solina tai vastaantulevan hevosmiehen vihellys.
Ja luonto ymparilla puhuu paljon. 45 asteen kulmassa kohoavaan seinamaan on louhittu vanha muulipolku, jota pitkin kuljin. Polun reunasta rinne laskeutui alas vihreaan laaksoon, jossa joki solisee ja pulputtaa. Ja joen toiselta puolen kohoaa lahes pystysuora monisavyinen vuoren seinama kielekkeineen ja kulmineen aina lahes 5000 metriin asti.
Ensimmaisen yon nukuin pienten puiden muodostamassa majassa 3000 metrin korkeudessa. Maja oli varsinainen pikkupojan unelma, pitka tiivis pensaikko antoi taydellisen suojan sateelta ja tuulelta. Lisaksi siella oli huoneita, kaytavia ja ikkunoita ja pohjalla 5cm lakastuneita lehtia pediksi.
Vuorten jylhyys ja viherkukkuloiden yhtaaikainen vehreys on jotain melkein kasittamatonta. Ja miten ihana on taas nukkua ulkona pelkassa makuupussissa.
Kavelin paivien aikana noin 50 km pitkin vuorijonoja, kayden pienissa kylissa hakemassa ruokaa ja syoden loytamiani juuria ja marjoja juurista.
Ja paljon vain istuin vuoren rinteilla, soittelin huuliharppua ja juttelin luonnon kanssa. Se tekee hyvaa sydamelle.
Viimeisen vuorokauden asustelin lahes 3600 metrin korkeudessa kallioluolassa. Se oli ihmeellinen paikka. Maisema edessani oli huima: vuoren seinama nousi jyrkasti ylos muodostaen ylhaalla 5 huippua, jotka kaikki piirtyivat selkeasti siniselle taivaalle. Ja toisella sivulla avautui aava laakso alas niityille, jossa kayskentelevat hevoset nayttivat pienille koirille.
Leirini oli toiminut aikaisemmin ilmeisesti paimenten yosijana, kalliolipan katossa on tummia laikkia nuotiosta ja lattia on taynna muulien kuivunutta kakkaa. Ja tama hymyilyttaa…nuotiopaikka valmiina ja viela polttoainekin!
Poimin lantakaakut valmiiksi nuotiota varten ja illan hamyssa paiston lantanuotiolla andien leipaa. Illan tultua maisema muuttui. Vuori havisi. Samoin laakso ja polku. En nahnyt mitaan muuta kuin vaaleaa vaaleutta. Piti nipistaa itseani, jotta en kuvittele. Pilvien verhoama maailma tuntui niin epatodelliselta ja mykistavan kauniilta.
Aamuyolla herasin salamoihin, jotka tuntuivat nousevan vuoren takaa laaksosta. Valkehdinta oli voimakasta ja sykkivaa. Vuoren siluetti tuntui massiiviselta salamoita vasten. Oli taysin hiljaista, ukkonen oli ilmeisesti alenpana. Tuhannet tahdet seurasivat kanssani luonnon mystista ihmenaytelmaa ja mina tunsin oloni ihmisena hyvin pieneksi tassa suurenmoisessa maailmassa.
–Tuukkamies 1500metrin korkeudessa Meridassa Andien nurkalla Venezuelasta 14/4
*
Yhden miehen kampanja paljaiden jalkojen puolesta
Avojalkaisuuteni on noussut jannaksi teemaksi matkani aikana.
Olen viimeiset 4 kuukautta ollut avojaloin, koska se on vaan tuntunut parhaimmalta tavalta olla. Eis iihen sen isompia periaatteita liity, kuin vaan luonnollisuus. Kaytan vaelluskengia ainoastaan vuoristossa ja valilla viidakoissa.
Avojalkaisuuteni herattaa suunnatonta uteliaisuutta, kummastusta ja hilpeytta jokaisessa maassa. Se suorastaa pysayttaa ihmiset kuin seinaan. Se on myos mahtava tapa saada ihmiset keskustelemaan kanssani, olen kaynyt varmaan toista sataa “sulla ei ole kenkia¿¿¿¿!!!???” keskustelua viime kuukausina!
Olen kiinnittanyt huomiota, miten me ihmiset tuijotamme alas. Aina kun kohtaamme toisemme kadulla villkaisemme nopeasti eteenpain ja sitten katsomme alas, kenkiin, katuun. Avojalat ovat aivan vallaton tapa herattaa ihmisten mielenkiino toista kohtaan. Se on jotain niin tavatonta taalla, etta vastaantulijat ihan huomaamattaan nostavat katseensa minuun,
ja taten saan aikaan katsekontaktin ja mahdollisuuden hymyilla kaikille! Ja se on hienoa!!
Avojalkaisuus liitetaan usein koyhyyteen, joka on kylla ihan vaarin. Mutta fakta on, etta taalla kerjalaisellakin on ainakin kengat. Tassa muutamia kohtaamisia:
El Salvadorin pikku kylassa katukahvilan tati halusi tarjota minulle illallisen ilmaiseksi. Syyna oli avojalkaisuuteni, joka hanta nauratti niin kovin. Han kutsui mua vahvaksi pojaksi ja toivotti hyvaa matkaa.
Monteriassa Columbiassa sain suurta huvia kavellessani kenkakauppoja taynna olevan kadun halki. Jokaisen liikkeen edustalla paivystavan neidin suu loksahti auki. Kunhan eka shokista selvisivat, huikkasivat toisetkin myyjat katsomaan.
Santa Mariassa en meinannyt paasta sisaan supermarkettiin avojaloin. Lopulta vartijaseta heltisi, kun Miguel ystavani selitti, etta tulen euroopasta. Ja mina livahdin siina vaiheessa jo sisaan. Saimme kylla aluksi vartijat selkaamme.
Venezuelassa ravintolassa piti minun ovella ensin nauttaa, etta taskussani on luottokortti - muuten ei olisi paastetty sisaan.
Meridan kaupungissa Venezuelassa vanhempi mies pysaytti minut kadulla ja tarjoutui ostamaan mulle kengat. Hymyillen kiitin ja selitin, etta ei se ole rahasta kiinni vaan siita, etta nautin saada tuntea maaperan jalkojeni alla.
Meren aalloilla Kolumbiaan
Ihmettelen jalleen kerran maiden valisella rajalla, etta mitas nyt tehdaan, kun ei paasteta eteenpain. Rajana on talla kertaa pieni Capurganan kyla Panaman ja Colombian valissa Panaman puolella. Matkustan kohti Kolumbiaa pienilla kalastajaveneilla, kulkien kylasta toiseen.
Tummailmeinen seta toistaa, etta mulla pitaa olla lentolippu Colombiasta eteenpain, muuten ei maahan tulla. Mulla oli nayttaa lippu Venezuelasta Ranskaan, mutta ei kelvannut. Seta oli jarkahtamaton aurinkolaseissaan ja sanoi, etta ei auttaisi kuin palata Panamaan ja ostaa lippu. Ja varmaan!
Vieressa kuunnellut Colombialainen poika tuli luokseni ja selitti, etta voisin tehda lentolippuvarauksen yhdesta kylan talosta, jossa oli netti. Niimpa menimme taloon ja teimme varauksen netin kautta colombialaiselta lentoyhtiolta. Oikeastaan printtasimme vain sivun jossa oli mun ja lennon tiedot, ilman etta teimme mitaan varausta tai lipun ostoa. Tamahan oli taytta huijausta, koska se oli vain printti naytolta eika mikaan lippu, mutta tama paperi avasi maagiset ovet kolumbiaan! Voihan byrokratia…ja voihan porsaanreiat :)
Lisaksi sain leiman kylan toiselta laidalta, etta olin mukamas kaynyt eilen kolumbian konsulaatissa ja viela yhden leiman kylan poliisilta, yhden panaman tullista, yhden kolumbian tullista ja viela oudon paperin vanhalta mummolta kylan laidalta.
Poliisin luona viela aiheutin sirpaleita, kun murskasin pienen ikkunan rinkallani. Noh, eivat sentaan pidattaneet taman takia.
Matka jatkui Columbiaan pitkalla kapealla veneella, johon kahlattiin rannasta. Matka taittui hurjissa aalloissa ja kastuimme likomariksi, mina ja 5 columbialaista. Oli mahtavaa! Nyt ymmarsin, mita tarkoittaa sanonta “aalto kuin seina!” En ole koskaan ennen talloisissa aalloissa ollut. Sain hiukan - mutta vain hiukan - tunnelmaa, milta tuntuisi olla venepakolainen myrskyssa talla samalla merella. Hurja oli tunne kun aalto nousi horisontin eteen ja tuntui tulevan veneen paalle.
Reissasin Columbian pohjoisrannikon halki. En ottanut yhtaan kuvaa, koska kamerani uiskentelee tata nykya Panaman kanaalissa. Costa Ricasta asti mulla oli ollut suuria ongelmia jumittuvan sulkimen ja objektiivin peilien kanssa. Panamassa laite sitten lopullisesti paukahti. Muutenkin kuvaaminen oli tuntunut valilla hyvin ristiriitaiselta ja tuntui, etta on hyva luopua siitakin hetkeksi. Joten heitin koko kalustoni Panaman kanaaliin ja ostin huuliharpun ja uuden muistivihon. Jos ei kuvata, niin soitetaan ja kirjoitetaan sitten! Suosittelen kaikille paljon kuvaaville pitamaan pienta taukoa valilla - tekee hyvaa ja avaa ihan uusia ulottuvuuksia maailman tarkkailuun ja kuvaamiseenkiin.
Kolumbia on ensimmainen maa talla reissulla, jossa yritetaan kusettaa kunnolla ja toisaalta maa, jossa voi kunnolla myos tingata. Jopa bussikuskit lypsaa tublahintaa ja kun vain nauraa ylihintaiselle pyynnolle (esim. 40 000) ja kavelee pois, alkaa hintakin tippua. Ja pian se on alle 20 000, eli noin 7 euroa 8h bussimatkasta.
*
Taiteilijaelamaa
“I know the place
where we can be free
everyone need to be free”
Nuori katutaiteilija laulaa rantahietikolla Tagangan kylassa, ja harvinaista kylla englanniksi. Ei han kuitenkaan englantia puhu, mutta lauluja osaa. Tama kyla on artesaanien ja taiteilijoiden kantapaikka. Jalleen hyvin erilaista kolumbiaa, mita pohjoisen ja raja-seudun aika epaystavallisetkin kaupungit.
Kolumbiassa tapaan koko ihmiskirjon laidasta laitaan. Raaka sisallissota ja huumeongelmat ovat tehneet osasta ihmisista epatoivoisia ja se on johtanut myos epatoivoisiin tekoihin. Mutta sitten on toinen laita, nama elamaniloiset ja uskomattoman voimakkaat ihmiset, joita tama kyla on taynna.
Laulaja jatkaa tuttua biittia:
“Gimmi gimmi
gimmi just a little smile
thats all I ask for you”
Tapaan rannalla ihan itseni nakoisen pojan,
tuijotamme toisiamme ja alamme nauraa.
Seuraavat paivat vietan Miguelin ja hanen ystavien kanssa, jotka ovat kaikki katutaiteilijoita ja artesaaneja.
Kavelemme pitkin kylaa ja heittelemme palloja, tanssimme rannalla ja pyoritamme tulta kutsuen ohikulkijoita mukaan soittamaan ja laulamaan. Kolumbialaisen Evan kanssa viritamme ison kuminauhan autiorannalle jossa tuoksuu vahvasti kalalle ja temppuilemme korkealla ilmassa aamuunasti. Nukumme ystavien kera pienilla rannoilla ja hypimme karibian meren aalloissa.
Minun Columbiani oli pitkalti tata, sirkustelua, naurua, tanssia ja meren aaltoja ystavien kanssa. Tajusin taas, miten ihmiset tekevat matkasta matkan. Matkustaminen on kulkemista ihmisvirrassa, valilla yksikseen oloa, mutta kohtaamme aina ne ihmiset keita tarvitsemme ja saamme jakaa kauniin pienen hetken yhdessa, kunnes elaman virta vie meita taas eteenpain polullamme.
Panama, Panama - mutta kuinka sinne paasee?
Eraassa hauskassa sadussa pikkukarhu ja pikkutiikeri laksivat etsimaan Panamaa, unelmiensa
maata, silla perusteella, etta olivat loytaneet rannasta Banaanilaatikon, jossa luki PANAMA.
“Panama, Panama unelmien maa - siella saa syoda Banaania!” he huudahtivat ja tekivat tienviitan, jossa luki Panama. He eivat kuitenkaan koskaan loytaneet Panamaa, mutta kotiin loysivat.
Mina en lahtenyt Panamaan Bananien perassa, mutta tama maa houkutteli minua kuitenkin suuresti. Jo pelkka maan nimi herattaa hilpeytta - Paaa-naaa-maaa- eihan tuo oo todellinen!
Mutta ilmeisesti on, koska Garibean meren laidalta loytyi pieni raja-asema, jossa luki etta Costa Rican ja Panaman raja. Varsinaisena rajana maiden valilla toimi vanha rautatiesilta.
Maan vaihto ei ollut vain niin yksinkertaista talla kertaa. Costa Rican puolella minut pysaytettiin ja sanottiin ettei poikaa paasteta Panamaan. Passistani ei nimittain loytynyt Costa Rican maahan tulo leimaa, johtuen siita, etta tulin maahan pyoralla vuorten yli ja olin laittomasti maassa. Tama oli aiheuttanut jo hiukan ihmettelya San Josessa kun poliisi pysaytteli mua ja ei loytanyt leimaa…ja olisi halunnut vieda putkaan laittomana maahantulijana. Noh sitahan mina olin, mutta sain kuitenkin aina jatkaa matkaa pienen selittelyn jalkeen. Asia kuitenkin alkoi jo vahan hikoiluttaa, ja paatin vaihtaa maata… joten tassa sita oltiin rajalla ja tilanne naytti talla kertaa hiukan vaikealta,kun tullimiehet totesivat, etta kutsutaanpa poliisiauto paikalle.
Oli siina ihmettelemisa ja kielitaitokin loppui kesken. Brasilialainen Fernando tuli tulkkaamaan ja siina sitten tilanne heitteli seuraavan puolentunnin ajan laidasta laitaan: meneeko poika putkaan, maksaako isot sakot vai mita tehdaan. Siina soiteltiin Nicaraguan rajalle ja San Josen imigrationiin, jossa olin jo yrittanyt asiaa selvitella aikaisemmin. Mina vaan hymyilin sedille ja tadeille ja aattelin etta eivat ne mua voi tannekaan jattaa loppu elamakseni.
Lopulta tulli paasti mut menemaan juteltuaan Costa Rican tullin paapomon ja poliisijohtajan kanssa puhelimitse ja he antoivat luvan, kunhan lupasin etten palaa Costa Ricaan. Sain vuoden karenssin, jona aikana maan rajat pysyy suljettuna ja 10 minuutin nuhde saarnan tullinaiselta “huolimattomuudestani” leimojen suhteen. Han viela saattoi mut Panaman puolelle varmistaakseen, etta saan talla kertaa leiman :)
Olipas mukana olo olla taas laillisesti jossakin.
*
Pura Vida, tummaa rytmia
Kulkeminen tuntuu niin sydan jutulta - jalleen kerran.
Kotimme on siella, missa sydamemme.
Kaiken on annettava virrata vapaasti!
Emme saa takertua yhteen paikkaan tai ihmiseen tai asiaan.
Vapaa virtaus!
Istun pienen talon kuistilla, talon, joka on rakennettu tolppien paalle veden ylle ja sijaitsee pitkalle mereen ulottuvan sillan takana. Meri on jokapuolella ja alla. Tumma mies laulaa ja soittaa kitaraa vieressa mahtavan levealla englannilla. Kylan nimi on Bastimento ja se sijaitsee saman nimisella saarella Karibean meren rannalla Panaman pohjoisosassa.
Puiset ja olkikattoiset kodit ovat iloisen sekaisesti siella taalla ja pieni paa-katuna toimiva polku on taynna leikkivia lapsia.
Rastamummo myy coca-colaa hokkelikioskissa ja reggae soi kylan raitilla. Polku kylan etela paassa loppui vihrean talon pihaan, jonka katolla oli kaksi isoa kaiutinkaappia ja terassilla istui hampaaton pappa taristen rytmin tahdissa, joka keinutti koko taloa.
Kitaramies John jatkaa soittoaan ja viereisen baarin laituriin tuli veneella rumpalimies joka yhtyi rytmiin. Ja hetken paasta hyppasi ravintolan kokki tiskin yli ja alkoi soittaan raastinrautaa haarukalla. Ohikulkevat kolme naista tulivat tanssimaan poytien valiin ja illan jamit olivat taydessa vauhdissa. Ihmisilla ei ole taalla materialistisesti paljoa, mutta he ottavat elaman ilon puhtaasta elamasta - pura vida!
*
Rakkautta ja pannukakkuja
Loysin jalleen sydameni kodin Panaman viidakosta, paikallisesta rainbow gatheringista.
Saavuin Panaman lansilaidalla tyynenmeren rannalla sijaitsevaan kotiin myohaan illalla ja valittomasti loysin itseni tanssimasta suuren rovion ymparilta noin viidenkymmenen panamalaisen veljen ja siskon kanssa.
Taydenkuun voima oli lasna ja soitimme, tanssimme ja lauloimme pitkalle aamuun. Lahikylasta tuli vanhuksia luoksemme ja toivat omat soittimet mukanaan. Ikimuistoinen hetki tanssia tulen ymparilla 80 vuotiaan Panamalaismummon kanssa hanen miehensa soittaessa hanuria rumpupoikien kanssa. Vuoron peraan ilman taytti paikallinen perinnemusiikki ja sitten jalleen rainbow sydanlaulut.
“Yes, we are children of the raising sun
Yes, we are people of the new day
and we dance dance, dance
like a wild, wild fire
and we dance, dance, dance
like a wild, wild fire”
On aina niin ihmeellista asua viidakossa, keskella luontoa samansielulaisten ystavien kanssa.
Naiden paivien juttu oli ehdottomasti ilo, riemu ja elamasta nauttiminen! Ihan puhtaasta elamasta, ilman mitaan ihmeellisyyksia. Siita etta saa elaa, herata luonnossa ja tanssia tulen ymparilla. Pohdin naina paivina, etta me ihmiset usein huolehdimme ihan liikaa. Liian monen ihmisen elamassa painopiste taitaa olla huolehtimisessa ja paranemisessa eika elamasta nauttimisesta.
Perustimme kanadalaisen ja costa ricalaisen veljen kanssa pannukakkutehtaan joen varteen puun alle. Jokainen iltapaiva nuotioleirimme tarjosi kahvia, pannukakkuja ja rummunkumua. Tuumattiin yhteen aaneen, etta kaikki mita ihminen tarttee on “rakkautta… ja pannukakkuja”
*
Luonto vst. Kaupunki
Liftaan Tyynenmeren rannalta kohti Panaman paakaupunkia Panama Citya. Saan kyydin Alex-nimiselta miehelta, joka kertoilee juttuja Panaman kanaalissa majailleesta krokotiilista. Se oli lopulta napattu elaintarhaan. Keski-Panaman joissa asustelee kuulemma pikku-krokoja, joita kylien pojat kalastelee ongilla osana miehistymisrituaalia.
Seuraavan kyydin nappaan pick-upin lavalta ja olikin aika kuoppainen ja kuuma kyyti soratiella keskipaivan auringossa. Poliisiasemalta tuli viereeni lavalle jonkin sortin komisario - eka kerta kun naen poliisin liftaavan, enka keraavan liftareita tielta pois. Niin sita pitaa. Annoin univormussaan hikoilevalle polisiille toisen vesipulloni ja han tarjosi platanochipseja. Tuulentuiverrus ja ilmavirta oli niin voimakas, etta olkihattuni muuttui matkan aikana variksenpelatiksi - repesi ihan alkutekijoihin. Mutta Panama Cityyn paastiin.
“Perros calientes” alias Kuumia koiria myyvan kojun kyljessa lukee “jos et pida, ala osta”. Mika mainio iskulause myyda hot dogeja.
Maleksin Panama Cityn kujia ja ihmettelen, mita tama kaupunkielo on. Meren rantojen ja viidakoiden jalkeen pakollinen, vaikkakin vain 2 paivan kaupunkipysakki tuntuu melkein ylivoimaiselta.
Vanhan kaupungin kujalla juoksee peraani poliisi ja sanoo, etten saisi olla taalla - liian vaarallista. Sanoin vain kavelevani lapi, mutta han kielsi ja sanoi soittavansa poliisiauton, joka veisi mut pois. Taas uhkaillaan putkalla - johan on matka. Moneskohan kerta jo viimeisen kuukauden aikana, ainakin poliiseja olen keraillyt enemman kuin kerailykortteja lapsena.
Sanoin, ok, palaan paakadulle, ja kiersin toisen korttelin kautta. Viime yona oli tassa korttelissa tapettu korealainen poika ja nyt poliisit olivat tosi varuillaan. Tama kaupunki on myos ensimmainen, jossa talojen parvekkeet on mpyroity piikkilangoin. Kaduilla kuolee joka paiva joku, mutta ei tama silta mitenkaan taida erota muista suurkaupungeista.
Puolen tunnin paasta poliisi pysaytti mut taas, koska minulle ei ollut kenkia. Johan on elama - ei saa olla edes avojaloin! Han halusi tietaa, mita oli tapahtunut kun olin avojaloin? Mina kysyin hanelta, mita oli tapahtunut, kun han oli helteella tummissa kengissa :) Lopulta han paatteli, etta olen kengitta uskontoni tahden. No tavallaan oikein, jos uskonnoksi ajattelee luonnollisuuden.
Kavelin kotinani toimivaa hostellia kohti, joka sijaitsi pienessa peltikattoisessa kivitalossa ja oli kylla varsinainen hahmojen luola. Vanha yksihampainen pappa pesemassa ikeniaan, 50-vuotias rokkimumma bikineissa (!) luutuamassa lattiaa satkahuulessa, noin 200 kiloinen isotissinen nainen nojailemassa kaiteeseen, mieshuora tai ainakin naiseksi muuttunut mies partoineen ja rintoineen ja minihameineen ja moreine aanineen flirttailemassa teinipojan kanssa ja tama kaikki saman katon alla.
Mutta ymparoiva autojen, melun, kiireen ja metelin sekamelska on jotain, mita en meinaa ymmartaa. Kaupunki…
ah, kaupunki - ei nain pitaisi elaa. Ei elama ole tata varten!
Elama on tanssia luonnossa, puiden halaamista, taydenkuun ulvontaa ja vapaata riemuhuutoa.
Elama on hyppimista, pomppimista ja virtaamista, naku-uintia keskiyolla meren tyrskyissa, se on iltahetki rantakivella, kotkan lennon tarkkailua, kiipeamista ylos puuhun, hedelman poimimista latvaoksista, se on juoksua aamukasteessa avojaloin!
Se on jokaiseen aamun heraamista kattonaan taivas ja isa-aurinko, sankyna aitimaa. Se on riemuvalssia elamalle.
Meidan taytyisii saada tuntea luonnon tuoksu nenassamme joka paiva, herata ja nukahtaa luonnon rytmin mukaan, poimia ruokamme pitkalti luonnosta ja haistaa ja maistaa elaman luonnolinen syke joka hetki.
Kaupunki tukkii ja rajoittaa luonnon energian tuntemista ja tunnen olevani kuin vankilassa. Ei elama ole pelkastaan rahaa, autoja, kiiretta, saasteita ja vakivaltaa ja ostamista, ostamista, ostamista.
Haluan itse paattaa milloin kavelen. Kaupungissa minua maarittaa vihrea ja punainen mies, jotka sanoo, milloin saan menna. Eika kavellessani kuuluu lintujen laulu ja apinan huuto vaan se “piip piip, toot tuut troot”. Autojen keskella tuntuu, etten voi kunnolla hengittaa.
Olen pohjimmiltani maahinen, jonka paikka on luonnossa. Ja niin uskon meidan kaikkien olevan.
Elamme vain konkreettisen maailman ja kaupunki-ilmion lumeessa. Olemme sokaistuneet kaupunkin ja teknologian luomaan illuusioon ja sen lapi on vaikea nahda. Mutta on se mahdollista.
Nyt kaikki luontoon, huutakaa riemuhuuto kesalle ja elamalle ja tuntekaa luomakunnan vareily ymparilla. Tehkaa epatavallisia asioita ja virratkaa elaman sykkeessa. Tyontakaa paanne tuntemattomiin luoliin, ulvokaa lentotahdelle ja tietakaa, etta se vastaa, kuulkaa ruohon kasvavan ja iloitkaa joka millimetrista. Tanssikaa perhosten kanssa ja tuntekaa, etta olette itsekin kotilosta kuoriutuva perhonen. Halatkaa toisianne, ensi kerralla vahan pitempaan ja lujempaa, etta ihmiset todella tajuavat, mita rakkaus merkitsee.
Haltijoiden ja druidien voima on koko ajan lasna ymparillamme, nahkaamme se!
Iloitkaa ja nauttikaa toverit rakkaat elamasta. Ahmikaamme elamaa jokaisella aistilla!
Amen ja hallelujaa ja sama venajaksi*
… ja rakkautta jokaiseen hengenvetoon!
“Para mi solo recorrer los caminos que tienen corazon,
cualquier camino que tenga corazon.
Por ahi yo recorro
y la unica prueba que vale es atravesar todo su largo.
y por ahi yo recorro,
mirando, mirando,
sin aliento.”
***
“for me there is only the travelling on paths that have a heart,
on any path that may have a heart.
There I travel,
and the only worthwhile challenge is to traverse its full lenght.
And there I travel,
looking, looking,
breathlessly”
(—don Juan)
*
Kyllapas aika kulkee huimaa vauhtia tassa kauniissa maailmassa.
Tama ihmeellinen matka on kuljettanut minua jo koko Keski-Amerikan halki!
Viikko sitten loysin itseni pienilta saarilta Panaman ja Colombian rajalta ja nyt olen Colombian pohjoisrannikolla Tagangan kylassa.
On jotenkin melkein kasittamatonta loytaa itsensa taalta - COLUMBIA! Hou**
Oli hyvin lahella etten olisi jaanyt Keski-Amerikkaan, jaamaan kiertamaan naita seutuja ja unohtanut Eurooppaan tulon ihan kokonaan. Koskaan se ei ole ollut niin lahella. Mutta Pohjola kutsuu kaymaan, joten sinne pain nokka nyt on. Kuljeskelen viela hetken pienen naita seutuja ja sitten hyppaan ison linnun selkaan Venezuelasta.
Tama matka on ollut ihmeellinen - niin kuin kaikilla matkoilla on tapana olla.
Ja mika usein kauneinta, matkat ovat aina niin opettavaisia, kasvattavia ja yllattavia.
Koskaan ei tieda, mita seuraavan mutkan takana meita odottaa. Ja se on mahtavaa!
Matkustaminen on suurta elaman virralle antautumista ja avautumista. Tama matka, fyysinen-henkinen ja miten niita nyt voisi edes yrittaa erottaa toisistaan on opettanut ja kasvattanut taas niin paljon.
Muutos ja uusi kaunis syntyma tapahtuu meille joka hetki.
Sydamen ja mielen avaaminen.
Vapaa virtaus.
Olkoon jokainen hetki Juhlaa Elamalle!
Silla elama on pirskuleen kaunis juttu,
jokainen hetki!
Rakkauden riemuvirtaa itse kullekin.
Olette mahtavia olentoja!
–Reissumies Columbiasta, matkalla kohti Venezuelan Andeja (5. huhtikuista).
Kiitos isa ja aiti, kun opetitte mut pyorailemaan!
Loppujen lopuksi mulla ei ollut aavistustakaan minkalaiseen reissuun olin pienta paatani pistamassa (jossa viela majaili pari taita), kun kuukausi sitten ostin polkupyoran pesukonekauppiaan pojalta Rivasissa.
Ja se oli oikeastaan tosi hyva juttu. Olisin nimittain luultavasti juossut karkuun jo ekana paivana, jos joku olisi selittanyt mulle vaikkapa vaan reittini maantieteelliset vivahteet :)
Polkupyoraily on maailmankaikkeuden parasta meditaatiota, reissuvirtaa ja elamalle antautumista. Kaikki vaan tanne fillaroimaan - kylla keski-amerikkaan mahtuu! Pyoraily on ihan ylisiistia puuhaa! Kuluneet pari viikkoa pyoran selassa olivat kerrassaan ihmeelliset.
Helmikuun viimeisen paivan kuumottaessa kuumana karistin Rivasin polyt jaloistani ja polkaisin pyorani vauhtiin kohti Costa Ricaa. Valtava rullaamisen riemu taytti sydameni ja polkemisen hurmio valtasi mielen. Lauleskelin menemaan hyvin rullaavaa asfalttipintaa eteenpain silla seurauksella etta tunnin paasta tajusin ajaneeni 15 km ihan vaaraan suuntaan ja jouduin palaamaan koko matkan takaisin. Senkin intopallo! Mutta sainpas moikata pienten kylien ihmisia Rivasin pohjoispuolella ja syoda viela uuden lahtojatskin Rivasissa.
Toinen kerta toden sanoo, talla kertaa tarkistin suunnan kompassista ja loysin oikein tien kohti rannikkoa. Pyoran paalla olo tuntui maailman luonnollisimmalle asialle heti alusta alkaen. San Juan del Surin kylassa odotti yllatys kavelessani kylanraittia pitkin 5 kilon papaya harteillani ja naureskellessani taas itselleni, etta tastahan riittaisi isolle perheelle. Noh heti sen jalkeen alkoi eteeni tupsahdella toinen toisensa peraan tuttuja naamoja, melkein koko permaculturekurssi oli tullut tanne toisistaan tietamatta!
Vietettiin pari hyvin kaunista rantapaivaa turkoosin sinisissa laguuneissa uiden, musisoiden ja tanssien. Jeremy-ystava paljasti olevansa yksi USAn parhaimmista surffaajista ja opetti muille body-surffailun saloja. Uskomattoman hienoa ja hurjaa, kun paasee pelkkaa omaa kehoaan kayttamalla jopa 4 metria korkean aallon harjan sisaan ja aalto vie eteenpain monia satoja metreja. Aallon voima on niin voimakas etta sita vain lentaa, eika ehdi ajatella mitaan. Kaikkialla on vain vaahtoa ja aallon pauhetta ja valojuovia ja pyorretta ja sinkoamista. Ja sitten kun tulee takaisin pintaa ja avaa silmansa, huoma maiseman muuttuneen.
Valilla ei sitten onnistunut ihan niin hyvin ja liian voimakas aalto heitti kehoa mukkelismakkelis monia kymmenia metreja niin voimalla, etta lensin puhdasta ilmalentoa, keuhkot tyhjeni ilmasta, uikkarit lensi jalasta, korvakoru tippui ja vatsa oli taynna valtamerta. Illalla olin ihan huppelissa, silmat taynna suolaa, korvat soiden outoja savelmia vedenpaineen takia ja koko keho taristen uupumusta. Ja oli muutama mojovan kaunis mustelmakin. Mutta ah, niin onnellista.
*
Onko tama maa Costa Rica?
San Juanista minulla oli kaksi vaihtoehtoa jatkaa matkaa kohti Costa Rican rajaa. Joko takaisin PanAmerican valtatielle ja takuuvarmaa helppoa reittia isolle rajalle ja edelleen Costa Ricaan tai sitten merenrantaa pitkin pienista kylista toiseen sorateita ja yrittaa paasta sielta maasta toiseen. Mun kartassa tama reitti nro 2 vaan katkeili kummasti aina sentin valein… ja heratti siis ilmeisia kysymyksia reitin mielekkyydesta.
Kysellessani paikalliselta mangoja myyvalta miehelta, onko rantareittia mahdollista ajaa pyoralla ja onko siella ylipaatansa tieta ja rajaa maasta toiseen, han katsoi minua silmiin ja totesi: “oletko hullu - miksi et kayta valtatieta niinkuin kaikki muut? Ota bussi, se on helpompaa!” Mina vastasin paata pyorittelevalla miekkoselle, etta “joo, olen ehka hullu, mutta onnellinen sellainen. ja adios!”. Taman jalkeen oli aika selvaa kumman reitin valitsen -t ietty tuon rantareitin :)
Puolen tunnin jalkeen pieni tie muuttui soraksi ja oli aika tehda reissulaulu:
“Olen sorateiden virtuoosi, ma kuljen mihin vaan,
jalka tuuppaa lisaa vauhtii. Puusta poimin kookoksen, mangon, papayan,
ajan kohti kaunista iltaa.Hei, ma syntynyt oon aina kulkemaan,
hei, hei, hei; vapaana sydanvirrassaan.
Yksi askel eteenpain, aina kaunista on.
Uusi maisema taas vaihtuu.”
Pari tuntia viela lisaa ja olin jo heittaa “melat mereen ja pyoran ojaan”, silla tie kulki halki vihrean ruskean vuoriston nousten todella jyrkasti ylos, niin jyrkasti, etta valilla ei ollut mitaan mahdollisuuksia fillaroida. Tie oli pieni, sorainen ja kivinen ja taynna erikokoisia kuoppia. Tyonsin pyoraani makia ylos 40c helteessa hien sumentaessa nakoni. Kulkemista voisi kuvailla nain: “kuin ajaisi saunassa kuntopyoralla alalauteelta ylalauteella taydessa loylyssa”
Valilla tie oli niin jyrkka ja sorainen, etta kengat vain sutivat - sinansa ikimuistoinen hetki. Mutta eteenpain mentiin, vaikkakin valilla vain metri kerrallaan ja sitten pysahtyen hengittamaan. Alkuillasta yhtakkia eteeni aukesi kaunis meren poukama, korkeat vuorten siluetit ja vihrea vehreys - haukoin henkea, olen jo aika korkealla. Pieneen ruskeaan ja laholta nayttavaan puuaitaan oli kaiverrettu “costa rica” - arvelin sen olevan paikallisten poikien vitsi ja vaansin aidan auki.
Laskettelin vuorelta alas perunapelloksi muuttunutta tieta kauniiseen lahdelmaan ja koska tie oli valilla ihan ajokelvoton isojen kuoppien ja halkeamien takia karautin suoraan merenrantaan ja oih, millainen ranta olikin. Autiota meren poukamaa monta kilometria ja rannassa laattakivia ja varikkaita kalliota kultaisena kimmeltavan hiekan seassa. Siella taalla varikkaina kimmeltavia simpukoita, nakinkenkia ja kotiloita. Ja joka puolella palmuja ja valkeita lintuja. Syva rauha ja hiljaisuus kaikkialla. Ei ristin sielua nakyvilla. Paatin jaada tanne.
Istuessani rantaleirissa meren vaahdotessa edessani ja auringon laskiessa suoraan syliini ihmettelin, etta onpas kaunis maailma. En ollut ihan varma missa olin, tai edes missa maassa olin. Kartan perusteella saatoin olla jo costa ricassa - mutta missa oli raja ja tulli? Ja mita valia silla loppujen lopuksi oli tassa hetkessa. Annoin illan savyjen lumota minut ja soin myslia ja soitamaitoa kookospahkinan puolikkaasta.
Pimean tultua alkoi joka puolelta kuulua pienta rapinaa ja liikkumisen aania. Mika ihme taalla liikkuu, yhtaaikaa joka suunnassa. Lampun valossa nain tuhansien simpukoiden ja nakinkenkien vaeltavan pitkin rantaa varikkaat kotilot selassaan - ihan hilliton naky! Eri variset simpukat lyllertamassa rannalla. Ihan kuin koko rantahiekka olisi lahtenyt yhtakkia liikkeelle kaikessa monikirjavuudessaan. Hetken aikaa en ollut ihan varma uskoako silmia vai ei.
Yksi pieni vaaleanpunainen simpukka kiipèsi makuupussini paalle ja kellahti alas kuperkeikkaa. Usean selassa oleva koti vaikutti suhteettoman suurelta ja painavalta elukkaan nahden - tunsin niin veriveljeytta naita kavereita kohtaan. Ovat matkatovereitani!
Vaikka olin rannalla yksin, en ollut kuitenkaan yksin - meillahan on joka hetki koko luomakunnan kauneus ymparillamme, huikea luonto ja kasvillisuus ja niin monenlaiset elukat, miten silloin voisi sanoa olevansa yksinainen, kun on makuupussi taynna simpukoita. Nukuin kuin murmeli villalankakerassa kunnes aamun valkeus voitti yon pimeyden ja herasin ihmettelemaan, missa oikeastaan olin.
Aamulla jatkoin kulkua mangopuiden ja lehmihakojen varittamassa maisemassa. Ajoin niin pitkalle kuin pystyin ylamakeen ja sitten aloin tyontamaan. Tyonsin ja tyonsin ja maella ei nakynyt loppua. Mutta voimat alkoivat hiipua ja samalla vahainen vesivarastoni, jota en ollut vuorokauteen saanut taydennettya. Tunnin paasta tuli sitten taysi stoppi. Mita tehda, kun tie on niin jyrkka, etta pyoraa tyontaessa jalat vain sutivat tyhjaa? Tilanne oli oikeastaan jo melko tukala, ei vetta, ei voimaa, ei ruokaakaan mulla ollut rantayon jalkeen kuin 20 cm porkkana. En jaksanut enaa ottaa askeltaakaan ylamakeen.
Nama on niita hetka, kun ei auta muu kuin istahtaa alas. Antaa maailman pyoria hetken aikaa ymparilla ja katsoa mita tapahtuu. Soin puolet porkkanasta ja imeskelin pienia harmaita kivia - taito, jonka opin Iranissa. Kovassa helteessa pienista kivista irtoaa kosteutta kielelle ja tuntuu kuin saisi vesipisaroita suuhunsa.
Siina kivia imeskellessani kaveli luokseni keskelta peltoa maanviljelija, joka hymyillen katsoi pyoraani ja totesi, etta “painava”. Han viittoi mua nousemaan ja alkoi tyontamaan pyoraani ylamakeen kaksin kasin. Tama mies kulki kanssani aina seuraavaan kylaan asti, tyontaen pyoraani toista tuntia kanssani. Han myos kaatoi kurkkuuni vetta, joka oli ihan pelastus, koska paassani heitti jo pahasti.
Tyonnettyamme viimeisen serpentiinimutkan ylos kylaan nain pienen kioskin, josta saisin vesitaydennysta. Kaansin paatani kiittaakseeni ystavaani, mutta en nahnyt hanta enaa missaan. Eika kylan ainoalla kadulla ollut ketaan - mystista. Olin niin kiitollinen hanelle etta olisin halunnut edes halata! Join 2 litraa vetta, eika tuntunut missaan - en ole koskaan ollut nain janoinen.
Kysyin kioskin naismyyjalta, etta “anteeksi, mikahan maa tama on?” Ensin han taisi luulla mua ihan poljaksi ja vaan tuijotti. Toistaessani kysymyksen han vastasi, etta tama on COSTA RICA! Oli aika mieleenpainuva hetki tajuta, etta olen laittomasti maassa, koska ylitin rajan ilman tullia ja passileimoja. Passin mukaan olin viela Nicaraguassa, mutta todellisuus onkin leimoja ihmeellisempaa :)
*
Appelsiinirannikolta Jeesuksen luokse
Seuraavat viikot ajelin pitkin Costa Rican lansi reunaa edeten kohti keskimaata ja elelin luonnon hedelmilla joita tienvarsipuut olivat tulvillaan. Tarvitsi vain pysahtya puun alle ja kurottaa hiukan ja saa sylin tayteen mangoja tai banaaneita - mahtavaa! Ja mika sen kivempaa kuin kiipeilla kylan lasten kanssa puuhun ja kerata yhteinen kori hedelmia ja sitten jakaa ne kaikkien kesken. Parhainpina paivina soin 2 hunajamelonia, 2 papayaa, 3 avocadoa, kymmenkunta banaania, korillisen mangoja ja pari appelsiinia. Pyorani naytti valilla hedelmavadilta kun kuljetin keraamiani heduja tavaroiden paalle sidottuna. Nukuin lahes poikkeuksetta ulkona, joko meren rannalla tai vuoriston viidakoissa.
Kehoni tottui nopeasti kuumuuteen ja vuoristoonkin. Ensimmaiset paivat opettivat monta laksya: -aina pida litran hatavaravesi piilotettuna itseltasi ja keskipaivan aikaan ovat liikkeella vain hullut. Eivat siis edes onnelliset hullut, vaan silloin nukutaan palmun alla siestaa. Kulkiessani etelaan maisema muuttui vehreammaksi ja pehmeammaksi ja kuljin parhaillaan jopa 100 km paivaetappeja.
Tien varret olivat kylien kohdilla taynna palmuja, banaaneja ja violettina, oranssina, keltaisena ja vaaleanpunaisena kukkivia pensaita. Pienet, valilla jopa paallystetyt tiet mutkittelivat kylasta toiseen, isot puut kaartuivat pehmeasti teiden ylle kuin katoksi ja siella taalla hyppi latvoissa apina poikineen.
Oli ilo rullailla kun lahes jokainen kohtaamani ihminen huikkasi hola! ohoi! hey! ja heilutti kattaan tai nosti peukunsa pystyyn. Mahtava tsemppaus. Kaikki kylla myos pyorittelivat paatansa sille, etta olen tulossa Nicaraguasta. Oli uskomaton viilis kun laahatti ylamakeen ja vierelle ajoi lava-auto, joka hiljensi kohdallani ja kaikki kymmenen lavalla olijaa alkoi taputtamaan! Siina meinasi melkein ajaa liikutuksesta ojaan.
Kuljin hyvin hauskan nimisten paikkojen lapi. Yhtena paivana herasin apinoiden melskeeseen lahipuissa “appelsiinirannalta”. Sita ennen olin ollut “pyhassa ristissa” ja “jeesuksen sydamessa”.
Appelsiinirannalla katsoessani karttaa loysin paikan, jonka nimi oli “espiritu santo” eli “pyha henki”. Kyllahan tuonne on mentava, jos pyha henki on noin lahella!
Pyhaan hengeen paastakseen oli vain ajettava pari tuntia isoa valtatieta, joka oli rekkojen paavayla. Tie nousikin ihan mukavasti ainakin 600 metrin korkeuteen ja oli hikista puuhaa puskea ylamakeen. Ja aika hurjaa rekkojen valissa! Oli monta lahelta piti tilannetta, ettei ois kylki ottanu kiinni. Yhden bussin kanssa tultiin niin lahelle toisiamma, etta pystyin hyvin ottamaan olkapaalla auton kyljesta kiinni.Valilla oli pakko paastella ojaan, kun rekan paripyorat rullasivat polvea hipoen. Hiukanko ylistin taas pienia sorateita!!
Kukkulan paalle pysahdyin hengittaan ja ihaileen maisemia, jotka levittaytyivat kauas pohjoiseen ja tajusin, etta kyla olikin selkani takana. Ystavallinen ja kaunis kyla, paljon hymyilevia ihmisia. Kavin syomassa suklaaleivoksen pyhan hengen puistossa.
Pyhan hengen jalkeen en sitten suoraa nahnyt kolmeen paivaan. Kun alamaki paattyi alkoi heti peraan ylamaki. Maisemat ymparilla hivelivat silmia, vihreata kukkulaa jokapuolella, kaikkialla monivarisia kukkia ja pienia kylia. Tuntui, etta jokaisella polkaisulla maisema vaan laajeni. Hurjan hieno tie - mutkitteli serpentiini alamakea viherviidakkoon alas laaksoon ja sitten jalleen ylos vuoren rinnetta.
Tiukan nousun jalkeen tuli vastaani 2 nunnaa punaisella pakettiautollaan ja pian saavuin maen paalla olevaan kylaan jossa kyltti kertoi nimeksi “Jesus Maria”. Jeesuksen kylassa oli kauppa ja 3 kirkkoa. Jeesuksen kukkien hoitajamummo ihmetteli puolialastonta ja karvaista kummajaista taivaanportilla.
Jeesuksen luota alkoikin sitten pitka alamaki: Jarrutin niin, etta sormista lahti nahka. Ainoalla suoran patkalla tuli vastaani pick-up lava-auto, lava taynna renkaita ja monttuun ajaessaan tiputtivat yhden, joka vieri vinhasti mua kohti keskella tieta. Vaistin ja viitoin auton pysahtymaan. Niin tekivat ja saivat hienon kopin renkaasta takapuskurillaan - silloin vasta taisivat tajuta, mita tapahtui.
*
Missa on karkkitalo?
Kun pari paivaa myohemmin San Pablon kylassa kysyin harvahampaiselta miehelta suuntaa Barbacoasiin, joka oli 12 km paassa, niin mies vain levitteli kasiaan ja totesi, etta “tuo tie sinne menee, mutta se on niin kaukana”. Ihmiset pitaa matkapyorailijaa todella outona, mutta ovat yli-ihania ja kiltteja. Tassa kylassa katsoin miehen osoittamaan suuntaan miten tie kohosi isoa vihreata vuoristoa kohti ja totesin, etta tuonneko sita pitais pyoralla paasta. No eipa aikaakaan kun katselin taakseni jaavia maisemia ja suuni loksahti auki tajutessani, etta tuon vastapaisen vuoren rinteilla olin aamulla tai etta tuon laakson halki olen tullut.
Miten samaan paivaan voikin mahtua niin erilaisia teita. Aamulla ajelin hetken aikaa valtatieta ja sitten suuntasin pienella uralle, joka kartassani teki outoja ellipsin muotoisia mutkia. Pian loppui taas paallyste ja ajoin viidakkoon. Tunnin paasta loppui sitten koko tie ja olin keskella isolta soramontulta vaikuttavaa aluetta. Paikalle tulleelta hevosmiehelta kyselin tieta eteenpain ja han viittoi sora-alueen halki - siella siis olisi tie!
10 minuutin kuluttua tajusin, ettei mitaan tieta koskaan tulisi vaan jyrkaksi alamaeksi muuttunut kiviperunapelto oli se tie. Tiella oli nyrkin kokoisia kivia ja puolen metrin kuoppia - kadet pureutui rakoille jarrutellessa alamakeen, tuntui etta hampaat tippuu ja runko katkeaa. Kuopan pohjalle paastyani sain vihdoin vauhdin stoppaamaan ja huomasin menettaneeni papayan - se loytyi 200 metria ylempaa kivikasasta, jollaisen yli en olisi koskaan voinut kuvitella ajavani reissupyoralla.
Tie oli ihan uskomaton. Vaikka on valilla melkein mahdotonta edeta ja aika voimille kaypaa, niin en vaihtaisi mihinkaan! Naita vuoristoteita ei voita mikaan - tama on tapa liikkua! Ja kun tietaa, etta toinen vaihtoehto on rekkatie-valtatie, niin mieluusti hikoilen taalla soran keskella. Perunapeltoa edetessani avautui edessa sykahdyttava rotko, jonka pohjalla virtasi joki. Pitka silta vei kanjonin yli, jonka molempiin suuntiin avautui huikeat nakymat.
Enpa olisi uskonut tallaisia rotkolaaksoja taalta loytavani. Nyt ymmarsin myos kartan oudot koekerot, kun tiet kiersivat rotkoja ja laaksoja. Hiukan myohemmin tyonsin pyorani kahden talon muodostamalle kylalla ja pihalla ollut nainen totesi “taidat olla eksyksissa”. Totesin, etta en - olen vain matkalla. Han tarjosit iltakahvit kulkijalle.
Suuntanani oli Mai-ystavani koti lahella San Josea ja se maaritti reittini yli vuoriston pienten kylien kautta. Taas olin onnekas, kun kartassani ei ollut liian tarkkoja korkeuskayria. Joskus on parempi olla tietamatta etukateen, minne sita on menossa:
Lahes viikon mittainen nousuni jatkui edelleen, yha jyrkenpana. Aloin jo tuntea olevani korkealla kun hetkittain maisema aukeni molemmilla puolilla yhtaaikaa. Lahes kaksi viikkoa Nicaraguasta lahdettyani saavuin lahella San Josea kohtaan josta nain 360 astetta ymparilleni vuoristossa - mika olo!
Kiersin paatani yha uudestaan ja uudestaan ympari, tajuten maiseman aarettoman ulottuvuuden. San Josen valot vilkkuivat alhaalla valomerena ja silloin muistin jonkun sanoneen, etta capital olisi ylhaalla vuorilla - mita paskaa, alhaallahan laaksossa tuo on. En voinut mitenkaan tajuta, missa korkeudessa olin pyorallaani.
Aika ihmeellista, etta Mai-ystavani asustelee juuri Tarbacassa, joka osoittautui alueen korkeimmaksi kylaksi. Illan varjaantyessa vaaleanpunakirjavaksi loysin kyltin jossa luki TARBACA. Olen siis huipulla. Kanaravintolan mies antoi soittaa ilmaiseksi, mutta en edelleenkaan saanut Maita kiinni. Hanen ystavansa kylla. Sain hyvin kummalliset ohjeet, miten loytaa Mai, joka siis ei tiennyt mitaan mun tulosta. Tarjoilija antoi viela ilmaisen hedudrinkin ja neuvoi oikean tien kohti “karkkitaloa”, Mai ilmeisesti asuisi siella. Ajelin eteenpain ja tunsin itseni hiukan hassuksi kysellessani ihmisilta “Anteeksi, mutta tiedatkos missa on karkkitalo?”
Loysin lopulta vuoren huipulta naisen, jolta kysyin tunnetko Main ja han nyokkasi ja neuvoi mut 200 metria alas jyrkannetta, josta illan viimeisilla valoilla laskeuduin pienta polkua alas ja loysin vuoristomajan.
En ollut ollenkaan varma, mika ihmeen karkkitalo taa on ja oliko maja kenen. Pesin itseni lahteessa ja tanssin lampimaksi alasti ympari majaa - kenen tahansa se olikin niin super kaunis oli - paatin jaada tanne yoksi. Tein leirini parvekkeelle, sytyttelin kynttiloita ympariinsa ja ryomin syvalle makuupusiin nukahtaen niin onnellisena vuoriston kauneus ymparillani.
Maja oli oikea. Ja hiukkasen oli ystavani yllattynyt kun yolla kotiin tullessaan loysi minut nukkumasta ovensa edesta. Tuuli oli puhaltanut kynttilat sammuksiin ja likinakoinen kaverini ei nahnyt mua vaan kompastui jalkoihini ja kaatui paalleni. Molempien puolisen huutamisen jalkeen tajusimme tuntevamme toisemme ja riemu oli suuri!
Mailta meni kylla pari tuntia, kunnes uskoi, etta olin todellinen. Ja minulla meni myos pitka tovi seuraavana paivana, kunnes uskoin missa korkeudessa olin. 2500 metrissa! En uskonut ennenkuin naapuri varmensi. Perskules, mina nousin fillarilla merenrannasta 2,5 km korkeuteen. Ilmankos nousua riitti.
Mokki vuoristossa oli hyva koti kauniin vaelluksen jalkeen! Nukuin pipo paassa yoni ulkona puutarhassa. Ekana yona nousi myrsky ja lampotila laski nollaan. Naapurit tulivat yolla tosi huolestuneina herattaan mua, kun luulivat, etta olen paleltunut.
Jatin pyorani Main luokse, koska han kaipaili pyoraa, eika pystynyt sita ostamaan. Se sai uuden hyvan kodin siella. Mina olen punaiselle kaksirenkaiselle ystavalleni syvasti kiitollinen huisista yhteisesta vaelluksesta. Oli oikeastaan pieni ihme, etta menopeli kesti!
Pyoran nimi oli muuten FORMULA.