Vaella Laella

Tulivuorijarven aalloilla
Askel rajan yli Meksikosta Guatemalaan ja nousen vanhaan varikkaaseen USA -koulubussiin. Auto on ihmisia taynna ja maalattu oranssinkeltaisenkukertavaksi. Perassamme leijuu sankka savupilvi, tama karry ei kylla menisi Suomessa katsastuksesta lapi.

Ensimmaisen matkan aikana sattuu ikava vastoinkayminen. Katolla matkanneesta rinkastani bussin apupojat vievat puoli kiloa tummaa suklaata - mika menetys! Tata ainetta ei taalta saa… Olisivat vieneet vaikka samassa taskussa olleen kirjan, mutta suklaani! Ryokaleet!

Menetyksesta aloin kuitenkin hiljalleen toipua antaessani avoimista ikkunoista virtaavan tuulen tuivertaa hiuksiani ja sieluni levata ohi vilistavissa maisemissa: vihreita kumpuilevia kukkuloita porraspeltoineen ja keltaisena hohtavine maissiviljelmineen. Hiekkaisilla teilla ja pienilla poluilla lampimalta nayttaviin puna-sini-violetteihin maya-asuihin kietoutuneet naiset kantoivat lapsiaan ja puutaakkojaan ja horisontissa nousivat harmaan utuiset jylhat tulivuoret kohti taivasta pilvien ylapuolelle. Kuski vaihtoi levya ja vieressani istuvat papparaiset alkoivat hyrailla musiikin mukana –Oh, tervetuloa Guatemalaan!

Minun lempipaikkani Guatemalasta loytyi Lago de Atitlan jarven rantakivilta, lahelta San Marcosin kylaa, pienesta rauhaisasta poukamasta suuren mangopuun alta.

Aamulla saa herata auringon ensisateisiin kun linnut alkavat visertaa puissa ja hymyilya isa-auringon lammittavien sateiden kanssa. Aamupalaksi tortillaa, avokadoa ja tomaattia, pari banaania ja mangopala seka minttuteeta. Sitten vaellus pienta polkua pitkin rantakalliolle, josta pystyi pitkalla loikalla sukeltamaan kymmenen metria alas jarveen. Mika loikka! Mika vedenrajaytys! Ja millainen jarvi! Pyha, voimakas kaste, jota ymparoivat pehmeaan vihreeseen verhoutuneet tulivuoret, joiden rinteet laskevat alas jarveen. Tulivuorten valissa laaksoissa majailevat pienet ja suuret kylat, joiden asukkaat ovat suurimmalta osin intiaanikansaa.

Uidessani takaisin rantaan ohitseni lipuvat paksusta puusta vuollut kalastajien pienet ruuhet, jossa kirjaviin intiaani asusteisiin pukeutuneet miehet nostelevat verkoistaan aamun kalasaalista hymyillen hekin auringolle. Kalat viedaan kotiin ja valmistetaan heidan perheittensa paivalliseksi ehka riisi tai maissimaidon ja tortillojen kera.

Polkujen varrelta erikokoisten ja hyvin varikkaiden kylien valista kulkija loytaa syotavakseen mangoja, avocadoja, appelsiineja ja minulle uutena herkkuna voi poimia pienista pensaista makean kirpeita punaisena hohtavia kahvipapuja - suoraan suuhun.

Iltaisin kylien lukuisista kirkoista laskeutuu hymnit ja laulut alas jarven rantaan. Illan hamarassa kylanraitilla myydaan lamminta suklaa-riisimaitoa, joka tuo mieleen kodin lammon ja saa minut tuntemaan oloni turvaisan pehmeaksi ja uneliaaksi.

Guatemalan alkuperaiskansa on taloudellisesti hyvin koyhaa, asuen mutatiililauta taloissaan, mutta heilla on iso sydan, vahva usko ja luja tahto kohti parempaa. Mayaintiaani juuret ovat taalla vahvat ja suurin osa ihmisista puhuukin lukuisia intiaanikielia espanjan sijasta.

Kylalla vastaani tuli viimeisen paalle laitettu teini-toyota karvanoppineen ja hyvin lujaa brittipoppia soittavine kajareineen.
Auton takaikkunaan oli isoin punaisin kirjaimin maalattu:

“Donde hay fe, hay amor
donde hay amor, hay paz
donde hay paz, esta dios
donde esta dios, no falta nada”

“Missa on uskoa, on rakkautta,
missa on rakkautta, on rauhaa,
missa on rauhaa, siella asuvat jumalat,
missa asuvat jumalat, siella ei ole koskaan puutetta”

Oispa hauska nahda tallainen tarra Suomessa perjantai-illan autorallin seassa :)