Vaella Laella

Matkalla takaisin rainbowleiriin.

Olipas hienoa loytaa itsensa taas pienen El Gasolinan pihalta Cerro Nanchitalin kylan kulmilta. Nama seudut tuntuivat nyt Mexico Cityn jalkeen entista vehreammilta ja kauniimmilta. Liftatessani aamulla Las Choapasista tanne tuumailin, etta on se oikeastaan aika ihmeellista, kun vehreys ulottuu joka puolella auton ylapuolelle, muodostaen katon paalle - aivan kuin olisi kehdossa, viidakon sylissa. Ja taalla sylissa ihmiset asuvat pienissa tomuisissa taloissaan.

Pelloilla nakyi viela tulvan jalkimaininkeja - pienia latakkojarvia siella talla, mutta tiet olivat jo kuivuneet, eika autojen tarvinnut enaa kahlata. Juodessani mangomehua tienvarrella aamulla en aavistanut kuinka janna paivasta tulisi. Sain seuraavan kyydin kala-autosta ja istuin auton lavalla kahden naisen kanssa pakastimen paalla ja pysahdyimme myymaan kalaa ja ayriaisia joka taloon. Valilla kuski huuteli mikrofoniin ja kaiutin korvani vieressa mainosti kalasaaliista ymparistoon. Parin tunnin jalkeen tunsin olevani itsekin ayriainen kuivalla maalla. Kalan tuoksu on uskomattoman vahva, kun sita ei ole syonyt niin moneen vuoteen ja kun istuu vuotavan pakastimen paalla, josta merenelavat valuvat noroina auton lavalle. Jalkapohjani tuoksuivat pitkaan ayriaislimalle.

Kalanmiehin kurvattua maatilalle kohdalleni pysahtyi lava-auto, joka oli ihan taynna sankyja, poytia, sohvia ja muita huonekaluja. Naytti silta, etta tuonne sekaan jos menee niin ei mustelmitta selvia nailla kuoppaisille serpentiiniteilla, jossa jokainen kuski luulee olevansa mr. ralliajaja. Paiva oli kuitenkin jo pitkalla ja matkaa viela useita kymmenia kilometreja kohti leiria, joten sekaan vaan. Ainut paikka lavalla, johon mahduin, oli kaappien valissa puristuksissa oleva iso 90 litran punainen vesisoikko. Ehdin juuri istahtaa soikon pohjalle kun kuski painoi kaasua ja sitten mentiin. Ehka hulluimpia matkoja ikina, ajoimme hurjaa vauhtia ja mina istun sikioasennossa polvet suussa pomppivassa vesisoikossa ja pidan sormet valkoisena kiinni reunoista, etten lentaisi reunan yli. Ampari oli varmaan puolet ajasta ilmassa. Sitten alkoi sataa ja amparini alkoi tayttya vedella, tunsin oleani kuin ankka kylpyammeessa sadepisaroiden ropistessa paalleni. Niin absurdi tilanne, etta ei voinut muuta kuin kiljua naurusta (ja vahan kauhustakin). En olisi pystynyt autoa pysayttamaankaan, vaikka valilla olisin halunnutkin.

Taman kyydin jalkeen ei tullutkaan enaa yhtaan autoa (ja tuntui kylla ihan hyvalta olla jalat maassa taas) ja olin keskella viidakkoa auringon alkaessa laskea viherkukkuloiden taakse, joiden paalla ammuivat lehmat. Jo aamulla oli kurkku ollut kumma ja nyt alkoi olo todella tuntua oudolle ja tajusin olevani korkeassa kuumeessa, joka sahasi ylos ja alas. Ihan oudot oireet, kipusaikeita kurkussa ja silmissa ja otsalla. Jalkikateen kuulin, etta se oli viidakkokuumetta. Nukuin ainakin pari tuntia ojassa kuumetta pois ja olo tuntui sen verran paremmalle, etta lahdin kavelemaan eteenpain. Arvelin matkaa leiriin olevan n. 10 km, mutta todellisuudessa se olikin yli 20 kilometria - onneksi en tata silloin tiennyt - olisi mennyt motivaatio heti alkuun.

Puhdistelin juomavetta filtteripumpulla joesta, soin parit mangot repusta ja otsalampun valossa lahdin patikoimaan. Meni varmasti useampi tunti kunnes saavuin El Desenganjon kylaan, josta oli viela parin tunnin patikointi leiriin. Matkalla ei tapahtunut muuta kummaa kuin etta tormasin kerran pimeassa lehmaan, kun lampunkeila osoitti sivuun. En tieda kumpi saikahti enemman, lehma ainakin paasti pahemman aanen.

Mieli ei antanut keholle lupaa pysahtya, vaikka viidakkokuume vei voimat. Oli aika hurjaa kavella pilkkopimeassa aivan markana hiesta, tietamatta edes onko reitti oikea ja paljon on viela matkaa jaljella. Sitten yhtakkia valo havisi. Otsalampusta olivat batterit loppuneet ja olin keskella sysimustaa pimeytta. En nahnyt yhtaan mitaan. Ja sitten alkoi sataa. Naissa tilanteissa on parempi istahtaa hetkeksi ja syoda suklaata, nain tein ja ryomin pressuni alle. Nukahdin ehka tunniksi ja herattyani oli tapahtunut ihme. Taivaalle oli tullut aukko pilviverhoon ja nain tahtien valossa jatkaa matkaa eteenpain. Todellisuudessa en nahnyt paljon mitaan, mutta kuljin intuition johdattamana eteenpain ja valilla kasikopelolla reittia etsien. Aika jannittava vaellus. Ollessani taas epavarma reitista alkoi kaukaa laaksosta kuulua rumpujen kumua, ja sen turvin oli helppo loytaa perille. Viimeiset satametria taisin ryomia. Oli jo pitkalti aamuyo kun saavuin leiriin - mika kotiin tulemisen riemu, ihan epatodellista loytaa ystavat keskelta viidakon pimeytta tulen aarelta rumpuja ja huiluja soittamasta. Leirissa sainkin kuulla, etta olin kavellyt n. 23 km reppujen kanssa pimeassa - veikea kokemus!

***

Elaman ihmeita, luolaelamaa ja rummun kumua

Myrsky oli tehnyt ihmeita leirissa. Joki oli jopa puhtaampi kuin ennen ja leiriin oli virrannut paljon voimaa uusien ihmisten myota. Joen varteen oli noussut mm. tiibii ja hikimaja. Ja lisaa ihmeita oli joen rannalla - riippukeinuni siella odotti kayttajaansa kiltisti puiden valissa. Oli vaihtanut varia kirkkaasta haalean ja oli ihan taynna oksia ja risuja ja joen tuomaa levaa. Mutta siella se edelleen oli, oltuaan viisi paivaa joen syvyyksissa veden alla. ah, ihmeellista!

Joen ranta oli kokenut muutenkin muutoksen. Hiljan ja mun rantaleiri oli kokonaan huuhtoutunut pois ja uuni oli mennyt Ahdin valtakuntaan, mutta loysinpas pari kaunista talteen laittamaamme kivea puun juurelta - uskomatonta, etta virta ei ollut niita vienyt.

Loysin myos suurimman osan tavaroistani ladosta, vaatteet haisivat ihan madalle ja rinkan sivutaskusta kasvoi oransseja sienia ja ruskea paitani oli muuttunut sinivihreaksi - mutta elamahan on muutosta. Rinkan sienet ovat olleet muuten sitkeita, useasta puhdistuksesta huolimatta meinaavat uusiutua koko ajan…hauskaa omistaa rinkkasienirihmasto, onkohan laitonta kuljettaa se toisiin maihin? Enpa kylla olisi uskonut rinkan olevan suotuisa maapera sienikasvustolle, mutta tassa sademetsailmastossa saa vaikka kiven kasvamaan. Taalla on kavereilla alkanut kasvaa mm. pan-huilu vihreaa versoa ja saappaat sammalta, luonto ON vahva ja ihminen pieni!

Ja lisaa ihmeita: kaverit jotka olivat tulvassa menettaneet kaiken, herattyaan keskelta jokea teltan ollessa sukellusvene, olivat pari paivaa sitten saaneet lahes kaiken myos takaisin. Joesta oli sukellettu kokonaisia telttoja taynna tavaraa…kaikki tallessa, vaatteet ja rahat ja muut - mutta tietty aika kosteana ja mutaisena. Niin se on. Kylla luonto antaa jos ottaakin :)

Seuraavina paivina uloitin tutkimusmatkani joen toiselle puolelle, ylos viidakkoon. Ja sielta loytyi kiviluola n. 20 metrin korkeudesta vihrean kasvuston keskelta. Luolaan paastakseen taytyi ensin uida joen yli vastavirtaan tavarat nyytissa paan paalla kuljettaen tai kumilautalla perassa vetaen, sitten kiiveta valtavan ison puun sisalla ylos toistakymmenta metria viidakkoon ja edelleen liaaneja ja kallioita pitkin vihreyden keskella ylos, kunnes loysi pienen kolon, josta paasi luolan suuaukolle.

Luolasta tulikin toinen koti, sielta loytyi kaikki tarpeellinen mita tarvitsi: luonnon muovaama tulisija, nukkumapaikka, istumapaikkoja, alttari, savuaukko ja paljon hienoja luonnon hyllyja tavaroille. Tarpeelliset tavarat yopymista varten nousivat luolaan liaaneilla. Ihan lumoavaa istua kiviluolassa ystavien kanssa ja juoda yrttiteeta tai kaakaota kynttilanvalossa viidakon elainten pitaessa iltakonserttia ymparilla. Luola ei ollut kuitenkaan kovin kuiva sateisina paivina, joten telttakoti oli myos tarpeen. Kun en ollut pariin paivaan kaynyt luolassa oli joku pikku elukka nautiskellut evaslaukulla - tortillat ja avokadot oli pureskeltu pienilla hampailla tayteen reikia ja jopa pressua oli yritetty nakertaa. Tuli myos huomattua, etta viidakko ottaa veronsa. Kiivetessani sateen jalkeen ylos luolaan altani romahti puinen silta ja tipahti yli 10 metria alas - vahalta piti, etten itsekin tippunut mukana. Onnistuin tarraamaan kiinni liaaneista ja romahdin alas vain reilun metrin. Teravat seinamat leikkasivat kuitenkin selkaani ja vasenta jalkaani tehden pitkan viillon pohkeseen ja reiteen. Olin aika hurjan nakoinen naarmuineni, onneksi perinnehoito tepsi eli Aloe Veran hyyteloa haavaan paivittain, valilla hangaten. Haava paranikin hyvin, mutta taisi jaada uusi hieno arpi muistoksi tastakin kiipeilysta.

Muuten viikot kuluivat leirissa puuhastellen ja elamasta nautiskellen. Meksikolaiset ystavat opettivat minulle lisaa espanjaa - tasta on suurta hyotya jatkoreissussa. Innostuin todella myos mayojen 13. kuun kalenterista, johon tulikin syvennettya. Temascal (eli hikimaja/sauna) -rituaali oli myos kokemus, jota en unohda - todella puhdistava ja pyha seremonia. Taydenkuun paivana leiriin saapui lisaa paikallisia, jotka vanhan naisen johdolla kokkasivat meksikolaisen juhla-aterian ja pitivat kuurituaalin. Tana iltana keittiossa oli sellainen meininki, etten ole koskaan ennen nahnyt. Puista, pressuista ja savesta rakennetussa keittiossa tanssi, lauloi ja kokkasi yli 50 ihmista tulen ymparilla - tortillat vaan lensivat ilmassa rytmin mukana, taman vanhan naisen takoessa tahtia helistimellaan ja suitsukekaukalollaan. Papujen ja kasvisten leikkuun ohessa hakkasimme rytmia kaikella, mika soi: kattiloilla, puukalikoilla ja pannuilla. Syntyikin hyvat voimasapuskat. Ah mika voima, nain pitaisi ihmisen aina kokata!

Viidakkoleirissa tulikin sitten asusteltua yhteensa melkein kuukausi - se on pitka aika. Taydenkuun alkaessa pienentya oli minunkin aikani jatkaa matkaa. Nostin kodin selkaani ja matkustin kolmen paivan ajan 15 eri kulkuneuvoa kayttaen Atitlan -jarven rannalle Guatemalaan. Ja aikamoinen paikka se on tamakin, voimakas!

Nyt ei tuu enaa kuvia blogiin, kun blogikuvista vastannut Hilja palasi Suomeen. Ja mina kun oon reissuissa vannoitunut diafilmin kayttaja, etta taaskin on rinkassa yli 100 rullaa filmia. Rullat kunniaan!

(paivitys: mutta tulipas viela yksi kuva tannekin, kiitos Hiljalle…)

***

Olkaa ihmiset onnellisia, tanaan on hyva paiva toteuttaa unelmansa!

Oikeastaan aivan taydellinen sellainen :)

Iloa, valoa ja voimaa jokaiseen suuntaan!
-Tuukka Atitlan -jarven rannalta, jossa puut humisevat vanhoja tarinoitaan.