Vaella Laella

Joskus aika kadottaa merkityksensa. Silloin sekuntiin pakkautuu vuosi tai sitten viikko on yksi pitka paiva tai ihan miten vaan, eika silla loppujen lopuksi ole mitaan valia (olen ilmeisesti ollut lomalla jonkin aikaa)… Joka tapauksessa, siita kun lahdimme Belizesta matkalle kohti Meksikon viidakkoja ja Rainbow-tapaamista, on kulunut pikku-ikuisuus…kaunis ja ihmeellinen ja tapahtumarikas sellainen…

Ensinnakin, lahelta piti, ettei oltaisi jaaty joulunviettoon Belizen ja Meksikon rajalle, kah kun kaikki bussit oli tayteenbuukattu joulumatkustajia… no, olisihan liftauskin ollut vaihtoehto, mutta matka olisi ollut pitkanpuoleinen ja toiveet oli paasta “jouluksi Kotiin”. Tuukan sinnikkaiden lipputiski-neuvottelujen ( lue: otti virkailijan nappaimiston haltuunsa ja etsi itse meille paikat koneelta) tuloksena saimme kuin saimmekin paikat bussista. Yon vietimme eraalla bussiasemalla X koomaillen; Meksikon bussiasemat on ehka maailman kliinisimpìa ja turvallisimpia paikkoja julkisille torkuille, pari vartijaa joka ovella.

Seuraavalla etapilla Villahermosassa selitin tarjoilijalle englanti-espanolilla, etta “ei, kana EI ole kasvista vaan se on LIHAA…. no no, SIN carne por favor…” ja samaan aikaan Tuukka rasaytti silmalasinsa keskelta kahtia niita kuivatessaan, hups. Jokseenkin kornia oli hetkea myohemmin liimailla niita pikaliimalla kasaan kadulla, sattumoisin remontissa olevan optikkoliikkeen edessa. Oijoi, reissussa sattuu ja tapahtuu…

No mutta, hallelujah jo samana iltana olimme Cerro Nanchitalin pikkukylassa leiriytyneena lehmihakaan, vasyneina mutta onnellisina. Aatonaaton sitten hytkyttelimme erilaisilla kulkupeleilla (lava-autoissa ja hedelmakauppiaan pakun takakontissa banaanien ja kaalien seassa) kohti “Sateenkaarta” eli Rainbow-tapaamista. (Niille jotka eivat tieda, se on Amerikassa 60-luvun hippiliikkeesta alkunsa saanut rauhanhenkinen ja luontoystavallinen kokoontuminen; avoin kaikille. Aina uudessa paikassa, luonnossa ja luonnon ehdoilla: ei sahkoa, alkoholia tahi vakivaltaa… Kasvisruokaa nuotiolla, teltta&tiipii-leiri, paljon instrumentteja, tanssia ja tyopajoja. Tata kaikkea edeltaa aina Seed Camp, jonka aikana perheen leiri rakennetaan keittioineen yms. Tapaaminen, johon me menimme oli nimenomaan Seedcamp)

Ilo olikin loytaa reitti kumpuilevien viherkukkuloiden (Kaunista!!!) keskelta leiriin, joka oli sademetsassa ja kolmen joen ymparoima, todella keskella ei mitaan. Kun saavuimme leirissa oli viitisenkymmenta veljea ja siskoa ympari maailmaa. Kaksi suomiveljestakin mahtui joukkoon, joten kotimaa oli hyvin edustettuna. Alueella oli yksi talo (latotyyppinen symppis-tono), vietimme siina jouluaattoyon siskonpedissa. Vahan kuin olisi tallista herannyt joulun kunniaksi:) Sittemmin siirsimme leirimme telttaan ja joen rantaan, superkaunis paikka: vesi metrin paassa, viidakon mahtavia “liaani-puita” ymparilla ja niissa apinat rymistelivat lehtia meidan paalle.

Ykkosharrastuksemme joki-leirissa oli veden mukana virtaaminen (suosittelen kaikille, aina kun mahdollisuus!!!) eli menimme keskelle joen virtaa ja heittaydyimme ja sit vaan antaa menna… hieno tunne, virta vie… (kunnes tulee liian matalaa tai jokin puunkarahka reitille). Kavimme myos tutkimusmatkalla viidakon kautta kahden joen risteyskohdassa, eksoottinen retki viidakkokasvillisuuden ja tulimuurahaisten valtakunnassa ja sitten uiden kotiin pari kilometria, onneksi myotavirta oli jalleen apuna!

Jokileiri oli taydellinen, mutta saimme kuulla, etta sateilla vedenpinta voisi nousta hyvinkin teltalle asti, joten paatimme liikkua ylemmaksi, paitsi osan leirista riippumattoineen jatimme alas rantaan chillailua varten. Uusi koti oli viidakonkatveessa (varsin mutaisen polun paassa). Luonnonhelmassa se kalenteri sitten katosikin varmaan lopullisesti, nukuttiin kun tuli pimeaa tai vasy ja herattiin kun tuli valoa… ilman sahkovaloja ja kaupungin aania vuorokausi ei jatku loputtomiin. Mukavan lokoisia paivia ja hyvia ihmisia, puuhaakin niin paljon kuin halusi puuhata, kaikki kun oli viela rakennusvaiheessa, tosin jo melko pitkalla.

Minullahan on lentotiketti taskussa ja se sanoo, etta pitaisi olla koneessa kohti Eurooppaa 6.tammikuuta. Senpa vuoksi piti uudenvuoden jalkeen tuumia irtoamista tasta kauniista viidakkokodista kohti sivilisaatiota ja kaupunkielamaa… Pakkasimme viidakkoleirin kasaan jo edellisena iltana, paitsi rantaan jatettya leiriamme riippumattoineen. Yovyimme vikan yon talossa. Yon aikana tuli ukkosmyrsky, joka paukutteli ladon kattoa niin, etta ajattelimme etta se lentaa kaakkoon. Ei lentanyt katto, mutta aamulla herasimme toteamaan, etta ulkona sataa niin kaatamalla, etta meidan on turha lahtea tarpomaan rinkkoinemme mutaisia polkuja. Eli paatimme missata paivan ainoan bussin kylaan ja jatkaa unia.

Unet paattyivat, kun eras veli ilmoitti, etta kaikkien talossa olevien tulisi tehda tilaa, silla ulkoa olisi pian saapumassa litimarkia ihmisia… Yolliset sateet olivat saaneet joen tulvimaan; sen pinta oli noussut jo kolme metria ylos… Aamu-uninen raksutus: kolme metria vedenpinnan nousua tarkoittaa, etta monenmonta leiria oli jaanyt uppeluksiin veden alle… mukaanlukien meidan rantaleirin riippumaton ja pressun…Pian saimme ymmartaa tilanteen kokonaisuudessaan: vedenpinta jatkoi nousuaan hurjaa vauhtia, sateenkaariperheen (meita oli nyt noin sata) telttoja koitettiin viela pelastaa, mutta osa jai joen armoille. Jotkut olivat heranneet yolla vedesta keskelta jokea, kun teltta oli muuttunut sukellusveneeksi, saaneet juuri itsensa ulos ja uitua rantaan, ilman mitaan…

Kun polusta tuli joki…

Kaikki pakkautuivat piskuiseen latoon, joka oli nyt alueen ainoa kuiva paikka. Hurja tunnelma, markia ihmisia, markia makuupusseja, telttoja, ties mita tiiviisti pienessa tilassa… mutta toisaalta miten paljon sita tilaa onkaan, kun kaikki antavat sita toisilleen… hetkessa talon “terassilla” oli keittio nuotioineen valmistamassa keittoa ja rumpujamit talon sisalla. Eli sanoisin, etta jos on tulvakatastrofi koettava, koe se Rainbow’ssa…:) Mutta juu, hurjaa-hurjaa oli nahda miten vesi alkoi valloittaa maata ja talon ja joen valiinkin muodostui uusi pikkulaguuni… meidan ensileirimme jai viisi metria vedenpinnan alle…huuh, siella on siis Tuukan riippumatto hyvassa jemmassa kalojen valtakunnassa…huhhei. Ehdin jo ajatella sen vaihtoehdon, etta myohastyn lennolta ja toiden alusta, koska olimme vedella saarretut, tieta pitkin leirista ei ollut mitaan poistumismahdollisuuksia.

Paikalliset paimenet olivat kuitenkin kiltteja ja tulivat veneella katsomaan kuinka hippien oli kaynyt survival-campissaan… heidan kyydissaan paasi 12 kyydinkaipaajaa lahimpaan kylaan. Lahto tuntui kuin pakolaisleirille pelastautumiselta, kaikki lapimarkina varpaasta paalakeen ja suurin osa omaisuudesta (mita kenellakin oli jaljella) myos. Tuukan sydan sanoi kuitenkin, etta han palaa leiriin viela, kunhan kay minun kanssa kaupunkiretkilla ja sateet hiukan hellittaa, moni muukin jai viela leiriin elelemaan ja odottelemaan aurinkoa.

Veneily tulvajoella oli kokemus sinansa, puut uivat kainaloitaan myoten joessa, siella taalla nakyi pressun riekaleita, niita joita ei ehditty pelastaa. Joen valta antoi ymmartaa oman pienuuden suhteessa luonnon mahtaviin voimiin: mita on ihmisen rakennelmat loppujen lopuksi? Olimme onnekkaat, kun lahikylasta viela tarjoutui kuski kaupunkiin; pakkauduimme siis kaikki 12 pikku lava-auton lavalle kamoinemme pressun alle ja sitten taas rymisteltiin kumputeita pari tuntia. Laheisyys lammitti horkkaisia matkaajia, joiden kengissa lotisi vesi tulvakahlailusta. Ehka helppo kuvitella, mitka oli tunnelmat kaupunkiin ja hotelliin paastyamme. Otimme kahden hengen huoneen kuuteen pekkaan ja kiljahtelimme onnesta suihkussa (vaikka vesi oli kylmaa) ja mista ikina. Ei hevilla unohdu nama hetket…

Tulva turmeli kamerani. Toivon etta Suomessa saan kortiltani kuvat pelastettua jaettavaksi…

Huomenna aamutuimaan olen ilmatilassa, jossain ihmeen valitilassa reissureppuni kanssa matkalla Suomen talveen (onko sita?) Tuukka jatkaa seikkailujaan kohti etelaa. -

Minun Sydameni kiittaa tasta huimasta matkasta, sen kaikessa elamanmakuisuudessaan ja hurjuudessaankin.

Halaussuuri, nakemisiin***

JK. 20/01/2008 Suomessa:

Suuri päivä! Kamerani kuvat on nyt pelastettu, niinpä lisäilin ne tuonne jutun väliin:)