Vaella Laella

Elama roks!!! Hulabalooba lai!

Aika nostaa rinkat selkaan (ou home, sweet home) ja jattaa reggaet soimaan Belizen ystavallisille rannoille. Suunta takaisin Meksikoon! Siella odottaa Intergalactic Rainbow Gathering, eli luontoystavia siskoja ja veljia tiipiikylallinen Veracruzin osavaltiossa. Taydenkuun Juhlat odottavat Rainbow-mailla, eikohan joulu ja uusivuosi juhlisteta siina samalla:)

Teille kaikille armaat ihmiset, ihanaa joulua, valojuhlaa! Ja ennenkaikkea tulevalle vuodelle myotatuulta ja unelmantoteutus-taikaa… (”Varo mita sa haluut, silla sa saat sen”).

Elama on rakkautta!
Halaten Hilja ja Tuukka :)

Ensihetket Belizessa: istumme USA:n 1960-luvun kelta-punavihreassa koulubussissa (James Bus Company), kolistelemme taydella bussilastilla etela-Belizeen Love Radio pauhaten (kylla, se on Belizen paa-radiokanava). Bussin tuuletus toimii kun kaikki ikkunat on auki.

Tama kuva vastaa viela viikon Belize-oleskelun jalkeen kasitysta tasta maasta: letkeaa ja  reggaeta soi joka talosta, kaikki ohikulkijat tervehtivat toisiaan levean hyvantuulisella kreolin (kuuma-peruna-suussa)-englannilla. Maassa on asukkaita vain parisataatuhatta, suurimmassa kaupungissakin 40 000 ihmista…. tama ei liene voi olla nakymatta tuttavallisuutena katukuvassa…

Ei siispa ole ollut viihtymisongelmia Placencian merenrantakylassa etela-Belizessa:) livemusiikkia meren aarella ja leppostelua palmujen katveessa… ai mika kaamos ja joulu? No, valilla reggae-biittien valista helahtaa joku joululaulukin palmujen katveessa ja yhdella torimyyjalla oli tanaan tonttulakki paassa 35c helteella.

***Shivakoira rannalla***

Loppuun viela terveiset Love Radion savelin:

White man pushes the road
Spanish man builds the houses
Chinese man cooks the food
and
black man takes it easy

(Belizen epavirallinen kansallislaulu)

Oiva etappi Meksikon puolella ennen rajan ylitysta Guatemalaan oli Palenque, jonka sademetsassa sijaitsee muinaiset maya-temppeleiden rauniot. Matka sinne tosin oli hurjan vuoristomutkainen ja se kaansikin vatsani ylosalaisin. Mutta perillepaasy kannatti… yovyimme teltassa kilometrin paassa raunioista hauskalla viidakko-leirinta-alueella. Oisin kuului jonkin isomman elukan urahtelua kuin leijonan kuorsausta, ei selvinnyt mika oli kyseessa. Ja pyramideissa oli jalleen oma taikansa, uskomattomia rakennelmia sademetsan uumenista on kaivettu esiin…

Ja jotta maya-katsauksemme olisi taydellinen, osui reitille viela yksi maya-maailman helmi: Tikal Guatemalassa. Guatemalan pysakkimme oli vain puolentoista vuorokauden mittainen, mutta silti tuntuu hyvalta etta minakin sain kokea jotain tasta maasta (Tuukkahan aikoo sinne viela palata kun jatkaa retkiaan tammikuussa itsekseen)… Hmm minun Guatemala-muistoiksi jaavat sademetsa apinoineen ja perhosineen, kuvankaunis El Peten jarvi, jonka maisemissa telttailimme seka suloisen ramisevat bussit sorateilla… Tikalin maya-rauniot sijaitsevat viela vankemmin sademetsan uumenissa kuin Palenquessa, pyramidilta toiselle paastakseen oli taivallettava viidakkopolkuja, joiden aanimaailma etenkin aamutunteina oli lumoava. Ja huisia oli nousta satoja rappuja melkein pystysuoraan ja saavuttaa temppelin ylatasanne, josta aukesi nakymat: silmankantamattomiin sademetsaa ja sielta taalta esiinpilkistavia temppeleita ja pyramideja. Kaunista. Mutta Tikalin jalkeen raunio-kiintio talle reissulle on taynna:) tuli nahtya aika kattavasti mayojen merkittavimpia paikkoja.

Viidakkoseikkailuiden jalkeen olimmekin sitten valmiit merelle ja Belizelle… Haa!

Maailman metropolista lahdimme huristelemaan bussilla ja kun kerran huristelemaan lahdetaan niin lahdetaan sitten kunnolla: matkasimme 15 tuntia Mexicosta San Cristobaliin jonne saavuimme aamuyon pimeassa. Kaupunki on Chiapasin osavaltiossa, parinsadantuhannen asukkaan “kyla” (kun vertaa Mexico cityyn!) Paikka on zapatista-hallintoinen, joka on jonkinlainen aari-siipi mayojen oikeuksien ajamisessa. Osavaltion asukkaista yksi neljasta on maya, mutta heidan oikeutensa ovat olleet poljetut. Vuosien varrella zapatistien ja armeijan valilla on ollut kahinoita ja jonkinasteinen jannite kaupungissa oli nytkin aistittavissa. Taman lisaksi paikka oli ulkoasultaan varikas (varikkaiden talojen jonot saa aina kysymaan miksi ihmeessa Suomessa ei kayteta vareja rakentamisessa??) ja muutenkin eloisa paikka. Kuulemma kaupungissa ei kulu viikkoa ilman isoja juhlia ja taman saimme huomata:)

Toisena San Cristobalin paivana kesken illallisen alkoi kadulta kuulua torven torahtelyja ja rumpuja ja ohi ajoi ilmapalloin ja seppelein koristeltuja autoja pillit vinkuen (kuin Intiassa konsanaan). Jonossa seurasi vimmattuna tanssivia perinneasuihin pukeutuneita transsi-tanssijoita ja kokonainen paraati muusikoita. Tassa vaiheessa pistelimme sapuskat poskeen ja painuimme kadulle katsomaan, mita tapahtuu. Ja siellahan tapahtui, oikea kansanvaellus kaupungin halki tanssien ja soittaen. Ei hajuakaan mita lie juhlitaan, mutta kiva kun juhlitaan, mukaan vaan:) No, juhlan teemakin selvisi vaelluksen myota, aloimme lahestya kirkkoa, joka on korkeimmalla paikalla kaupungissa ja esihuutaja kysyi; Kuka on pyhimyksemme? Ja juhlijat huusivat kirjain kerrallaan: M - A - R - I - A - Maria!Maria!Maria! Neitsyt Marian kuvia olikin siella taalla. Ja kirkkoonmeno oli myos erityinen elamys, eipa ole Suomessa tullut koettua karnevaaleja kirkossa. Kirkko oli sisalta koristeltu tuhansin kelta-puna-oranssein kukkasin. Pappi messusi edessa ja ulkoa raikui samaan aikaan torvisoittokunnan juhlasoitot. Ei siina viela mitaan, mutta kirkon pihamaa oli rakennettu huvipuistoksi: oli maailmanpyoraa, tormailyautoja ja karusellia, narunvetoa ja hattaraa. Uskonnollinen juhla ei ollut ainakaan turhan harras ja vakava vaan ilmiselva ilon ja ylistyksen juhla.

Seuraavana aamuna matkustimme San Pedro Chenalhon maya-kylaan 50 kilometrin paahan San Cristobalista. Kyla nayttaytyi aika surumielisena, asfaltoituna ja roskattuna. Oli aika absurdi naky nahda kylan mayamiehet istumassa kylan aukion laidalla hapsuiset perinnehatut paassaan juoden coca colaa. Osa miehista hoippui raitilla humalassa ja me valkonaama-turistit taisimme ensisijassa olla dollarin kuvia. Paadyimme ulos kylasta pikku-patikkaretkelle ylos kukkuloille maissipellon laitaa ja loysimmekin kivan spotin puiden suojasta vesiputouksen aarelta.

Retki maya-kylaan teki olon vahan surulliseksi; muinaisen alkuperaiskansan viisaudet tuntui olevan kaukana ja heidan jalkipolvensa elavan jossain traditioiden ja amerikkalaisen muovikraasan kuilussa. Paadyimme toteamaan jalleen ikivanhan viisauden, kuinka taytyykaan matkata kauas nahdakseeen lahelle: kaikki mita tavoittelee loytavansa ulkopuolelta loytynee viimekadessa lahempaa, omasta Sydamesta. Opettavainen retki kaikenkaikkiaan.

Ja niin oli myos maanantainen huima ratsastus-sessio San Josen kansallispuistoon… Mina, tokaa kertaa hevosen selassa ja Tuukka, ehka kerran enemman hevosen selassa ja hoplaa siita vaan ratsun selkaan ja menoks. Minun heppani alkoi pokkuroida jo eka risteyksessa, tuli huudahteltua pari suomalaista voimasanaa.. Noo, matka jatkui ja aika pian tuli selvaksi, etta retki tulee olemaan aika koettelemus, eritoten puusatuloihin ja vauhdikkaaseen vuorimaastossa ravaamiseen tottumattomille takapuolillemme. Huuh, mita menoa… Meidan oli pakko sanoa oppaallemme puolimatkassa etta sorry, mutta voitasko kaantya takasin. Sen verran hellaksi meni takalisto, etta sina iltana soin illallisen seisaaltaan ja Tuukka-doctor sai teipata minut rasvataitoksin. Heh. Ja tuli sanottua Tuukalle, etta saa toteuttaa haaveilemansa Mongolian heppavaelluksen itekseen. Mutta ehka olisi ollut parempi olla vannomatta.

Eraana laiskana iltapaivana pohdimme sitten matkan jatkoreitteja. Toisaalta oli hinku meren rantaan, mutta toisaalta kutkutus Guatemalaan (kiitos Jussin sydan-hehkutteluiden)… ja sita sitten tuumailimme, etta Yucatan ja meri vaiko Guatemala… No entas Guatemalan lapi merelle Belizeen, kysyi Tuukka. Joo! Sanoi Hilja. Eli nyt sitten aiomme matkata pohjois-Guatemalan lapi Belizeen. Reitille Guatemalassa osuu Tikalin viidakossa sijaitsevat maya-pyramidien rauniot. Meksikoon palajamme sitten jouluksi…

Aurinkovoimaa***

on avattu!

Seuraa linkkia: http://www.vaellalaella.net/blogi/keski-amerikka/

Onnellisesti Meksikossa! Liihottelimme ilmojen halki Tuukan kanssa eri reitteja, ei silla etteiko matkaseura olisi kelvannut valtameren ylilentelylle… Tuukka kun palaa vasta huhtikuussa ja Venezuelasta ja mina tammikuussa ja Meksikosta niin oli edullisinta ottaa liput eri firmoilta. Kavin siispa katsastamassa paljon-puhutut USA:n turvallisuustarkastukset Dallasissa (joiden vuoksi olin myohastya jatkolennolta). Meksikon koneessa sitten tasaillessani hengitysta lueskelin Meksikon maahantuonti-rajoituksia, huomasin etta maahan saa tuoda max 12 rullaa filmia… HEH, mietin kuinkahan kay Tuukan, jonka repussa on satakunta filmirullaa…

Tuukka olikin jo luullut minun jaaneen Dallasiin, kun sovitusta tapaamisajasta oli jo yli tunti Ciudad de Mexicon lentokentalla… Koneeni matkaajat paastettiin ulos kahdessa erassa ja niinpa kentalle paasy hiukan kesti… Onnekasta oli tormata Tuukkaan lentokentan kaytavalla ja ihmetella yhdessa sijaintia maapallon talla laidalla. Ja hupia oli myos kuulla, etta Tuukalla ei ollut tietoakaan filmin maahantuonti-rajoituksista, joten han oli oikein erikseen pyytanyt tullimiesta katsomaan reppunsa kasin, ilman lapivalaisua, kun siella on niin paljon filmia. Eika ollut tullivirkailija moksiskaan.

Ensivaikutelma Mexicosta oli chilli ja chilinen… Maailman suurin kaupunki nayttaytyi sunnuntai-paivana ihmeellisen leppoisana paikkana. Yksi kaupungin keskuspuistoista, Alamedan puisto oli tapotaynna vapaapaivan viettajia, ihan festarimeiningilla: esiintymislavoja, kojuja, musikantteja. Mutta ei humalaisia hoipertelijoita:) Vaenpaljoudestaan huolimatta rauhaisaa yhteiseloa. Menoa partioivat sombrero-hattuiset poliisit hevosten selasta. Puistopaivan friikein kokemus oli paikallinen joulusirkus, jossa pellet, breikkaajat ja tanssitytot sikin sokin pistivat parastaan, loppukliimaksina he jorasivat joululaulujen tahdissa ja karauttivat bussin katolta vilkuttaen eteenpain, mukana tietysti myos itse Joulugubbe!! Ja Feliz Navidad raikui. Jokseenkin kornia suomalaisiin silmiimme etelan auringon paahteessa. Mutta suloista. Yleisestikin ottaen joulu ei voi olla nakymatta ja kuulumatta, Mexicon historiallisten rakennusten kyljet oli maasta katon rajaan jouluvaloissa, samoin lukuisia kaikissa maailman vareissa saihkyvia joulukuusia nakyi katukuvassa. Ja mika hupsuinta, Plaza de la Constitutionille (kaupungin keskusaukio) oli jaadytetty tekojaa, jota olikin jatkuvasti masiinat jaadyttamassa, lampotila kun kuitenkin kiirii yli +20. Jaan reunalla partioi ambulanssit ja rescue-ryhma luistimet ja polvisuojat jalassa, kyparat paassa, valmiina tositoimiin, pelastamaan jaalle muksahtaneita. Tsih.

Paadyimme juurruttautumaan Mexico cityssa useamman paivan, paikka kun osoittautui meille mainettaan rauhaisampana. Seikkailimme yhden iltapaivan myos laheisilla Teotihuacan pyramideilla. Paikka on esi-tolteekkien tai atsteekkien (ei varmaa tietoa kumpien) valtava muinaisalue. Aluetta hallitsee vielakin Aurinkopyramidi, jonka paalle kipuaminen oli ihan huima elamys; puhdas tyyneys ja rauha valtasivat meidat, kun istahdimme pyramidin huipulta katsomaan yli muinaisen valtakunnan.

Kaupungissa markkinakadulla meidat pysaytti paikallisen elokuvayhtion edustaja joka etsi extraajia DragonBall elokuvan Meksikon kuvauksiin… Niin, meille olisi siis roolia tarjolla leffaan 700 peson viikkopalkalla… Meidan tie nayttaa kuitenkin vievan etelaan, joten emme taida jaada jumittamaan paakaupunkiin pitemmaksi aikaa. Vahan aikaa kylla harkittiin, sen verran hulluja ollaan molemmat.

Soyaburger-baarissa (kylla, semmoinen loytyi, muuten kasvisruokailu vaatiii omatoimisuutta, kun meksikolainen ruokavalio on hyvin lihaisa) tapasimme Noen, joka on valokuvaaja (Tuukalla on tapana vetaa magneetin lailla toisia valokuvaajia puoleensa) ja hanen seurassaan vietetyn iltapaivan aikana maistelimme muun muassa paikallista sima-sahtia “pulqueta” Noen ja kadunmiesten kanssa.

Roberto, Noe ja Tuukka siemailevat Pulqueta.

Vierailimme myos Noen kotikylassa Xochimilcossa Mexico Cityn laitamilla. Xochimilcon erityisyys oli “kelluva puutarha”, muinaisten azteekkien maanviljelyskanavat, joiden varsilla on nyt jos jonkinlaista puutarhaa ja samoin vetta pitkin kulkee pienilla lautoillaan niin kukkakauppiaat kuin musikantit. Saimme seilata pienen retken Noen ystavan laivalla ja valilla kohdalle pysahtyi trubaduuri-laivoja, joista ilmoille raikui perinteisia serenaadeja “Besa me muchooo” ja sita rataa…

Nyt kotimaan itsenaisyyspaivan iltana olemme valmiit yon yli nukuttuamme jatkamaan matkaa kohti etelaa, luvassa on 18 tunnin bussikorottely San Cristobaliin ja sen laheisiin maya-kyliin… Reissumieli on korkealla ja nyt kun alkaa olla juurtunut maahan valtameren toisella puolen, alan todella tiedostaa taman ihanan loman, johon on mahdollisuus ja kaikki ne ennalta-arvaamattoman kutkuttavat seikkailut, jotka odottavat nurkan takana…. Valoa valoa Suomen kaamos ja voikaa hyvin rakkaat ihmiset, halausta ja lempeaa lampoa***